keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Sanatonta palautetta

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, että opinnoilla, työllä ja työyhteisöllä on ollut valtavan suuri merkitys itseluottamukseni kasvamisessa. Olen rakentanut työminän ja saanut palautetta, joka on vahvistanut uskoani siihen, että olen hyvä työssäni. Työminä kiinnittyy samaan persoonaan kuin siviiliminä. Monen asian summana on näin ollen siviiliminäkin vahvistunut. Tänä päivänä voin todeta itseluottamukseni olevan aivan eri tasolla kuin joskus ennen.

Jokainen silti kaipaa palautetta. Tai ehkä ei jokainen? Minä ainakin kaipaan. Tällä hetkellä kuitenkin palaute on sanatonta. Se on pikkuihmisen hymy tai itkun loppuminen - tyytyväinen lapsi. Palautehan on tällöin maailman parasta.

Siitä huolimatta tulee välillä monttuja, jolloin kaipaa sanallista palautetta. Sitä ei kuitenkaan kukaan ole antamassa vaan on oikeasti selvittävä päivät itsekseen ja kerrottava itselleen, että hyvin menee! Silti kuitenkaan päivät eivät tunnu selviytymiseltä vaan rullaavat eteenpäin omalla painollaan. Hyvin harvoin tulee tunnetta omasta riittämättömyydestä. Joskus senkin joutuu silti käymään läpi.

Olen vasta aivan uudella tavalla tajunnut sen kuinka paljon lapsen saaminen vaikuttaa itseluottamukseen. Kyse on erityisesti siitä miten paljon on uskallettava luottaa itseensä ja kykyynsä lukea lapsen sanattomia viestejä. Tässä kohtaa ei tietenkään pidä unohtaa vertaistukea, jota ilman olisi kyllä todella yksin.

Välillä väistämättä käy mielessä miten mukavalta on tuntunut työnantajalta tai työryhmältä saatu palaute hyvin tehdystä työstä. Sitä on tullut liikkuneeksi omalla mukavuusalueellaan vaikka työn sisältämät tilanteet eivät aina mukavilta tunnukaan. Yhteistä työlle ja vauvan kanssa toimimiselle on pitkäjänteisyys. Lastensuojelutyössä tulokset näkyvät vasta hyvin pitkän ajan jälkeen. Ehkä vuoden päästä mekin toivottavasti voimme taputtaa itseämme olkapäälle ja onnitella vauvavuodesta. Seuraavaksi sitten esitetäänkin kysymys "Mitäs me tän taaperon kanssa tehdään?"

Huh... Kuulostaa siltä kuin kaipaisin töihin. Ehei. Tämä aika on meitä varten.

On huimaa ajatella miten pitkän matkan elämässä on kulkenut viimeisen seitsemän vuoden aikana. Seitsemän vuotta sitten muutin pois avoliitosta ja asuin ensimmäistä kertaa ihan yksin. Alkoi pitkä muutoksen matka peiliin katsellen ja itsensä hyväksymistä opetellen. Ilman sitä prosessia en nyt olisi tässä missä olen. Ilman sitä ei tuntuisi siltä, että elämä on lahja ja kaiken vaalimisen arvoinen.

Todettakoon kuitenkin seuraava: Jotta tämä ei olisi vain ruusunpunaista, sisältyy vaalimiseenkin hermojen menetystä ja toisinaan turhan tulista temperamenttia ;)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti