maanantai 28. joulukuuta 2015

Suomalainen synkkyys

Lapsi on oppinut moikkaamaan. Ei se mitään sano, mutta aamulla lääkäriin mennessä 1v 4kk nosteli innolla tassua kaikille vastaantuleville ihmisille alkaen kadulta ja jatkaen sama odotusaulassa omaa vuoroaan varttuville. Ensimmäinen päässäni käynyt ajatus oli, etten tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Ihan kuin siinä olisi ollut jotain noloa. Onko minunkin otettava katsekontaktia näihin vieraisiin ihmisiin? Outo ja uusi tilanne.

Siitä se ajatus sitten lähti.

Arvaatteko kuinka moni nosti innolla tassua takaisin? Ei yksikään. Ainoat kontaktia ottavat ihmiset olivat äiti kahden lapsensa kanssa hississä sekä yksi maahanmuuttajamies, joka vuoroaan odotellessa hymyili tyttäreni touhuille. Minä hymyilin takaisin.

Olenko se hysteerinen äiti, jonka mielestä kaikkien on rakastettava minun herranterttuani ja oltava hänelle mukava? Mielellään kyllä, mutta ei se pakollista ole. Tämän ajatukseni takana piilee jotain hieman enemmän.

Ei tervehtiminen voi olla niin iso vaiva. Ei se tarkoita, että täytyisi pitää lapsista tai että vuorovaikutuksen pitäisi jotenkin jatkua. Aika usein vain kuulee sitä miten epäkohteliaita lapset ja nuoret ovat. Ei osata tervehtiä tai ottaa muita huomioon.

Jotenkin vaikea ymmärtää mistä se johtuu...

Eivät lapset ole ikuisesti lapsia vaan heistä kasvaa aikuisia.

Suomalaisia syytetään sisäänpäinkääntyneiksi ja maahanmuuttajatkin sanovat, että kukaan ei edes hymyile. Ei muuten tarvitse olla maahanmuuttaja törmätäkseen samaan ilmiöön. Hattu syvällä päässä ja kädet puuskassa istumme toisiamme huomioimatta. Omalla käytöksellämme opetamme lapsille, ettei tervehtiminen kannata. Puhumme suureen ääneen esimerkin voimasta, mutta teemme muuta kuin opetamme. Ei kai kohteliaisuus voi kuulua vain kanssakäymiseen kaikista lähimpien kanssa?

Omalla tavallaan nämä tilanteet lapsen kanssa ovat hieman surkuhupaisia. Pieni nappula tillittää kohdetta, nostaa innoissaan kätensä ja aikuinen jatkaa tyhjyyteen tuijottamista. Voin suorastaan kuulla hokeman "En nää, en nää, en nää, en nää...." En tiedä mitä tapahtuisi jos menisi itse kyykkyyn lapsen vierelle ja nostaisi oman kätensä pystyyn. Toimisiko se?

Pois pipo silmiltä ja ystävällinen katse kanssaihmiselle. En ainakaan itse halua kasvattaa lastamme siksi aikuiseksi, joka joskus tulevaisuudessa kokee tilanteen nolona kun oma lapsena moikkailee vieraille ihmisille. Koska näin järjellä ajatellen en näe siinä mitään noloa, vastenmielistä, hankalaa tai muutenkaan paheksuttavaa. Olen vain kasvanut hieman liian sisäänpäin kääntyneeksi suomalaiseksi.



lauantai 26. joulukuuta 2015

Meidän joulu

On tapaninpäivä ja joulu alkaa olla ohitse. Joulu oli erilainen kuin aiemmin. Katastrofin ja stressin ainekset olivat ilmassa kun sunnuntaina tytölle nousi 39 asteen kuume. Kaikki oli heikunkeikun ja ajattelin meidän joulun peruuntuvan. Asiasta löytyi hyvä puoli. Oli pakko asettua sohvalle kuumeisen nappulan syliksi kun unet sängyssä eivät kelvanneet. Oli rauhoituttava ja unohdettava kaikki hössötys. Kaksi päivää ja kuume oli poissa. Miehen lieviä flunssaoireita lukuunottamatta pysyimme itse terveinä ja suunnitelmista pystyttiin pitämään kiini.

Aatonaattoa vietimme minun sukuni kanssa, aattoa oman perheen kesken ja joulupäivää miehen suvun kanssa. Etukäteen otin paineita siitä miten aattoon saa joulun tuntua kun olemmekin kolmestaan aattoillan. Vieraat lähtivät aattona aamupäivällä ja mielen valtasi haikeus vaikka ajatus aaton vietosta olikin syntynyt meidän omasta tahdosta.

Yritin aikatauluttaa päivää. Kirkkoonkin täytyisi mennä. Moneltako syödään? Entäs ulkoilu? Jouluna täytyy ulkoilla! Entäs tytön lahjat? Milloin avataan, että ehtii leikkiä?

Ei mennäkään kirkkoon, ei jaksa kaivaa autoa tallista. Ei jaksa pukeutua siististi ja lähteä ihmisten ilmoille. Avataan lahjat päikkäreiden jälkeen! Mennään sitten ulos, syödään ja saunotaan. Ollaan vaan.

Siitä hetkestä alkoi jouluaatto. Ihanaa rentoa telkka-aikaa päikkäreiden aikaan, lapsen ihmetystä paketeista, ulkoilua perheen kesken, jouluruokaa ja joulusauna. Yhdestä omasta paketista paljastui DVD, joten ehdittiinpä vielä lapsen nukahdettua katsomaan yhdessä elokuva.

Joulu oli stressitön, leppoisa ja ruokaisa. On ollut ihanaa viettää lomaa yhdessä perheen kanssa ja tavata joulun aikaan myös muita läheisiä ihmisiä. Kiitos jokaiselle, joka meillä on käynyt joulumieltä tuomassa! Huomaan olevani ihan eri ihminen kuin arjen keskellä. Tiedän paremmin kuin aikoihin, että minun on saatava asiat parempaan tasapainoon. Ymmärrän sen, että aina ei elämä voi olla yhtä stressitöntä, mutta yhtä hyvin tiedostan senkin, että omilla valinnoillani voin vaikuttaa asioihin.

Mies starttaa arkeen maanantaina ja minä tiistaina. Alkuvuosi starttaakin varsin vauhdikkaasti kylpyhuoneremontin tahtiin. Taatusti siis emme tule pääsemään turhan helpolla ;) Itsellä seuraava kahdeksan päivän lomapätkä siintää jo helmikuun alkupuolella. Sitä jaksaa kun on mitä odottaa!


Miehen allergian takia meillä on oltava muovikuusi. Etenkin alussa kaipasin aina aitoa kuusen tuoksua ja jouluun liittyvää kuusenhakureissua. Nykyisin olen oikein tyytyväinen muovikuuseen, se on tuhannesti parempi kuin ei kuusta ollenkaan :)

 Vanhassa talossa takka on keittiössä. Niinpä tuikut pääsivät luomaan keittiöön joulun tunnelmaa.

Ei niin jouluinen sää. Tänään onneksi on alkanut lämpötila laskea, mutta lumesta ei ole vielä tietoakaan. Voi kunpa lumi pian saitaisi ja jäisi maahan!


Meitä on muistettu niin vierailuin, omin leivonnaisin kuin lähialueen tilan tuomisilla.


Pieni assistentti isänsä kanssa paketteja avaamassa. Tytön mekko on hieman päälle parikymppisen tätinsä virkkaama. Nostan hattua! Selviydyn itse villasukista, mutta että näin siistiä jälkeä virkaten ja vielä ilman ohjetta.

Kohti uutta vuotta ja uusia kujeita. Oma uuden vuoden yö meneekin töissä, mutta tuskinpa tiedossa olisi muutenkaan ollut kovin villiä juhlintaa :D

torstai 17. joulukuuta 2015

Ruuhkavuodet

Jälleen kerran on syytä pahoitella blogissa vallitsevaa hiljaiseloa. Yritän aina parhaani mukaan ehtiä kirjoittamaan, mutta tosiasia on, ettei aika vain millään meinaa riittää. En missään nimessä ole kuitenkaan hautaamassa blogia.

Nyt tein ratkaisun jättää kouluhommat iltaan ja istahtaa ihan hetkeksi blogin äärelle.

Vuosi 2015 on ollut melkoista muutosten aikaa. Kuten oli vuosi 2014 myös. Edellisvuodelle tämä ei tokikaan vedä vertojaan, mutta on pakko ihmetellä kuinka äkkiä vuosi on kulunut. Kun täytin 25 taivastelin veljelleni miten nopeasti aika on kulunut. Yli 10 vuotta vanhemman veljeni rohkaisun sanat olivat: "Ei hätää. Takaan, että seuraavat 25 vuotta menevät vieläkin nopeammin." Elämän ruuhkavuodet. Niitä tässä parhaillaan eletään.



Vielä tammikuussa lattialla koiran kanssa pyöri pieni ihmisenalku. Olin kotona ja nautin siitä. Joskus toivon, että voisin palata tuohon aikaan takaisin. Paluu töihin oli kaukana tulevaisuudessa eikä aiheuttanut vielä mitään stressiä. Oli puoli vuotta aikaa olla kotona.


Kesäkuun alussa siirsimme tukikohdan miehen lapsuudenkotiin. Muuttomatkaa vanhasta kodista kertyi 5,5 kilometria.



Vanhan kodin hyvästelimme lopullisesti vasta vuoden viimeisellä neljänneksellä kun kaupat talosta saatiin tehtyä.


Hetikohta muuton jälkeen jengiin liittyi toinen kääpiösnautseri. En elämässäni ole odottanut niin paljon pennun kasvamista isoksi :D Mutta selvittiin! Kakara on jo 8kk ja sisäsiisti eikä enää tarvitse suorittaa kilpajuoksua lapsen kanssa pissalätäkölle.




Pentu oli toki heti opetettava raskaaseen työntekoon, joka koitti juhannuksen jälkeen. Vaikka töiden alku oli ahdistava, pääsin nopeasti takaisin kärryille ja ahdistus hälveni. Asiassa helpotusta toi vähempi tuntimäärä.


Äitini kävi hoitamassa lasta, joten päivähoitoa ei vielä tarvittu. Oli muuten luksusta kun ei tarvinnut miettiä lapsen kyydityksiä tai päivähoitopaikan sopivuutta. Mamma kehiin ja auton keula töitä kohti. Oli myös aivan ihanaa, että olin itse vielä paljon vapaalla ja sain nauttia arjesta lapsen kanssa. Työt painottivat sopivasti ja koin oman pään voivan paremmin kun se sai aikuisten asioita ajateltavaksi.



Syyskuun alussa oli aika startata opinnot. Siis ne mihin hain ihan piiruuttani uskomatta, että edes pääsisin. Aloitin siis ylemmän amk -tutkinnon suorittamisen.

Syyskuun alussa täytin 30, mutta kriisistä ei tietoakaan. Se tuli jo aiemmin ja meni myös.

Lokakuussa omat työtehtävät muuttuivat ohjaaja työnkuvasta vastaavan ohjaajan työnkuvaan. Perustyön lisäksi sain mahdollisuuden laittaa itseni likoon ihan uudella tavalla. Työ alkoi tuntua entistä mielekkäämmältä.

Marraskuussa lapsi aloitti yksityisellä perhepäivähoitajalla. Marraskuussa lapsi lopetti yksityisellä perhepäivähoitajalla ja siirtyi kunnalliselle perhepäivähoitajalle. Ratkaisu oli täysin oikea. Nyt lapsella on hoidossa kaikki hyvin.

Joulukuun alusta jouduin nostamaan työtuntini täysiksi.

Joulukuun puolivälissä istun koneella ja mietin onko tässä mitään järkeä. Nautin siitä mitä teen ja ymmärrän tämän olevan hetkellistä. En tiedä kuitenkaan miten selviytyä siitä ikävästä, joka valtaa kun lasta joskus näkee hetken aamulla ja seuraavan hetken ehkä seuraavana aamuna. Niin tai siis kyllä nukkuvan lapsen näkee, mutta vuorovaikutus on liian vähäistä.

Flunssakierteessä, koulutehtävien tai työasioiden jyllätessä päässä kun pitäisi nukkua, tulee mietittyä kuinka kauan ihminen ylipäätään voi jaksaa liian vähillä unilla. Ajatus siitä, ettei tiedä milloin saa kunnolla nukkua, on aika uuvuttava. Liian vähäisten yöunien jälkeen aamulla sängystä nousee pahanilmanlintu, joka kantaa hartioillaan marttyyrin viittaa. Huono omatunto kolkuttaa. Pitäisi olla parempi minä, äiti ja puoliso.

Eilen illalla mietin, että lopetan koulun. Lyön hanskat tiskiin. Luovutan.

Tänään aamulla mietin, etten voi luovuttaa enkä antaa periksi. Tämä syksy on näyttänyt sen, että voin olla hyvä siinä mitä teen. Koska työelämä vie ihmisen elämästä paljon aikaa, haluan tehdä asioita sen eteen, että voisin työssä hyvin. Hyvinvointi kotona ja työssä kulkevat käsi kädessä. Nyt on pakko jaksaa.

Silti aion tehdä kaikkeni ollakseni lapselleni hyvä äiti. Täydellinen en ole, mutta haluan olla riittävän hyvä. Kukaan muu ei voi määrittää sitä mikä on riittävän hyvä. Sen määritelmän luon itse. Minulle se tarkoittaa tasapainoa eri roolien välillä. Eri roolit eivät voi pysyä tasapainossa koko ajan, mutta minun on tiedostettava kuinka voin vaikuttaa niihin ja milloin asiat eivät ole riittävän hyvin. Jos arki alkaa olla riittävän suuri vastus, on tehtävä muutoksia. Mitenkä se meni... "Sun paska arkes on sun lapses lapsuus."

Sitten on vielä se puolisokuvio. Juuri nyt en voi sanoa olevani hääppöinen puoliso. Viime aikoina olen ollut hankala eikä minua ole ollut helppo kestää. Asian täytyy muuttua. Ei riitä, että tiedostan sen vaan sitä on muutettava. Ei ihminen voi paeta sen taakse, että "mä nyt vaan oon tämmönen". Ei se niin mene. Ei saa mennä. Jokaisella on vastuu itsestään ja toiminnastaan.

Joulu on tulossa. Olisin halunnut valkoisen joulun, mutta hieman heikolta näyttää. Täytynee todeta, että "näillä mennään mitä on annettu".

Tämän paatoksen päätteeksi totean, että elämässä on paljon hyviä asioita, joita haluan vaalia. Tärkeintä on perhe ja muu tulee sen jälkeen. Roolit on oltava tasapainossa, mutta perheen on aina oltava minulla se, joka vaakakuppia kallistaa.

Tavoitteeni ensi vuodelle on olla vähän parempi ihminen <3



lauantai 14. marraskuuta 2015

Hyvän olon äärelle

Olen viime aikoina viihtynyt itseni kanssa erilaisten tuntemusten äärellä. Elämä on asetellut eteen tilanteita, joissa on ollut pakko luottaa omaan tunteeseen. Sen sanoittaminen ei ole helppoa ja sen perusteleminen on vielä vaikeampaa. Tulee pieniä tilanteita, joista syntyy kokonaisuuksia.

Tämän päivän uutisointi Pariisin terrori-iskuista oli pysäyttävä. Ensin sosiaalisessa mediassa tuli vastaan myötätunnon osoitukset Pariisille. Tässä vaiheessa toki rupesin etsimään tietoa siitä mitä on tapahtunut. Iltapäivälehdet omaan tyyliinsä mässäilevät uutisella. Tapahtunut on järkyttävää suuressa mittakaavassa, mutta vieläkin järkyttävämpää se on pienessä mittakaavassa. Yksilötasolla. Kuinka paljon tuskaa tapahtuneesta aiheutuu jopa tuhansille ihmisille, jotka jäävät kaipaamaan iskussa menehtynyttä ihmistä.

Uskon siihen, että siellä missä on murhetta, se muuttuu vallitsevaksi olotilaksi. Ilon tartuttaminen tuntuu monesti olevan vaikeampaa kuin surun. Sitä löytää itsensä sen kysymyksen ääreltä: Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Vaikka yksi olisikin aidosti iloinen, muut saattava ympärillä olla surullisia ja ahdistuneita. Pahimmillaan yksikin kadottaa ilonsa. Paha olo tarttuu niin paljon helpommin ja mieli muuttuu mustaksi.

Mistä hyvä olo syntyy? Minulle se syntyy mahdollisuudesta olla itseni äärellä. Se syntyy rohkeudesta kohdata itseni, hyväksyä huonot puoleni ja kääntää suuntaa. Se syntyy rehellisyydestä itseäni ja läheisiäni kohtaan. Se syntyy anteeksiannosta ja armollisuudesta itselleni, sen hyväksymisestä että olen tehnyt virheitä. Se syntyy ihmisistä, joiden kanssa minulla on hyvä olla. Se syntyy muiden hyväksynnästä kun he tutustuvat oikeaan minääni. Kaikki eivät hyväksy. Se ei ole minulta pois.

Ihana Kia kirjoitti kerran tämän blogitekstin jokaisen ihmisen arvokkuudesta.

Se poiki heti seuraavan ajatuksen:

"Mitä enemmän alkaa itseään rakastaa, sitä vähemmän tarvitsee enää kokea olevansa suosittu. Kun suosioon pyrkimisestä luopuu, huomaakin yhtäkkiä saavansa elämäänsä niitä ihmisiä, jotka ovat aitoja eivätkä välitä yksilön heikkouksista. Silloin voi huomata muuttuneensa itse aidoksi. Sen myötä taas elämä saa lisävärejä, ihan kaikissa sävyissä

Tommy Hellstenin elämän paradoksi: Saat sen mistä luovut."

Kaiken maailmassa lisääntyvän pahuuden äärellä on entistä tärkeämpää antaa hyvän kiertää. Juuri eilen totesin eräälle ystävälle oppineeni sen, ettei kyseenalaisin keinoin oman edun tavoittelusta seuraa mitään hyvää. Olen joutunut jälleen kohtaamaan itseni ja tunnustamaan tosiasioita. Samalla koen elämäni pelastuneen. Itsensä kanssa rehellisenä eläminen tuottaa elämään enemmän hyvää kuin mikään muu.


Oodi ilolle on myös ihastuttava työyhteisömme jäsen. Hänen ilonsa, innostuksensa ja tunneskaalansa on niin aito, että se tarttuu väkisinkin. Hän suo ympärilleen valoa ja jopa lapsenomaista ilakointia. Kunpa meistä jokainen osaisi vaalia hänen kaltaisiaan ihmisiä emmekä vetäisi heitä mukanamme murheisiin. Väitän, että jokainen viettää aikaa mieluummin hyvässä olotilassa kuin harmittelun keskellä.

Miksi siis emme antaisi hyvän kiertää :)

tiistai 3. marraskuuta 2015

Elämänkipua

Olin maalannut sen ruusuisen kuvan missä teen 20h työaikaa siihen saakka kunnes lapsi on 1,5- vuotias ja aloittaa päivähoidon. Siihen asti isovanhemmat auttaisivat hoidon kanssa. Sitten tyttö menisi 2-3 päivää viikossa hoitoon ja edelleen tekisin vain 30h viikossa kunnes lapsi on kahden vuoden ikäinen ja olisi valmiimpi olemaan enemmän päivähoidossa.

Todellisuus tuli päin kasvoja.

Nyt 1v2 (ja puol)kk opettelee perhepäivähoitoon. Ensin harjoitellaan hieman vähemmän ja sitten on varattu täysi paikka. Ei kaikki päivät varmaankaan täyty vaikka niistä maksetaan, mutta jos minä olen vapaalla on tyttö kotona. Kaikki ei mennyt suunnitellusti. Talouskaan ei pyöri enää tätä kauempaa. Homma ei toimi.

Tänäkin aamuna todellisuus iski minua avokämmenellä kun tyttö alkoi itkeä jo kun painoin perhepäivähoitajan ovikelloa. Toisen äidin myötätuntoiset kasvot eivät helpottaneet tunnetta. Hymyillen luovutin raivokkaana itkevän lapsen perhepäivähoitajan syliin, halasin, käännyin kannoillani ja kyyneliä nieleskellen suuntasin hissiin sen toisen äidin kanssa. Hymyilin silti, koska niin kuuluu tehdä. Sanoin, että kyllä tämä tästä. Sanoin sen ehkä enemmän itsellen. Hän kertoi, että alusta asti heidän tyttönsä on viihtynyt todella hyvin. Ajattelin, että se on hyvä, koska se vahvistaa sitä ajatusta, että hoitaja on hyvä.

Samalla tuli se voimakas ajatus kuinka olisin halunnut vielä pitää pienen kotona. Jälleen se iski päin kasvoja.

En ehkä kestäisi tilannetta ilman mielekästä työtä, josta nautin. Työtehtäväni ovat hieman muuttuneet ja todella kreivin aikaan. Ilman sitä tämä kaikki olisi voinut olla liian sietämätöntä. Olo on vähintäänkin ristiriitainen, koska tiedän myös voivani paremmin kun minulla on jotain muutakin puuhaa kuin olla kotona lapsen kanssa. Tarvitsen aikuisten juttuja aivoilleni.

Samalla kuitenkin joudun palaamaan siihen ajatukseen, että onko tämä oikein? Onko oikein olla tässä helvetillisessä oravanpyörässä ja luovuttaa lapsensa kasvu jonkun toisen seurattavaksi?Äitiminä vastaa, ettei se voi olla oikein, koska se tuntuu pahalta.

Näin sentään ensiaskeleet.

Juuri nyt kaipaan kipeämmin kuin koskaan viime syksyä kun tyttö oli vielä pieni ja sitä kuinka sain olla kotona. Ajatus arjesta oli vielä kaukana. Oli vain se hetki. On väistämätöntä, että aika juoksee eteenpäin ja vaikka jokainen kehityksen päivä tuo tullessaan iloa, on se samalla myös tavattoman haikeaa.

Yritän nähdä asian valoisammat puolet. Tyttö on reipastunut lapsikontakteissaan ja tavuttelu on selvästi lisääntynyt. Neiti ei myöskään roiku meissä illalla kiinni vaan luottaa siihen, ettemme enää häviä. Hän nukkuu hyvin muutamia yksittäisiä itkuheräämisiä lukuunottamatta ja on kaikin puolin oma itsensä.

Silti on väistämätön tosiasia, että aamu tuo jälleen tullessaan uuden iskun todellisuudelta...

 


"Tahtoisin tehdä puutarhan
Sinulle vartavasten
Sillä se on tarkoitettu
iloksi pienten lasten.

Koivut loihtisin prinsessoiksi,
kuuset hyviksi haltijoiksi.
Ja sellaisia kukkia jotka
tuutivat keijukaislapsia
minä kylväisin puiden alle
Niissä puissa kasvaisi satuja
ja hauskoja tarinoita
niissä olisi ilon marjoja
ja onnen omenoita.

Jos suojelusenkelin taimia
minä vielä jostain saisin
niin polkusi varret aivan täyteen
niitä istuttaisin.
Sen puutarhan portin lukitsisin
ja avaimet käteesi toisin
Kunpa ne suojelusenkelit
minä Sinulle antaa voisin!"
Hannele Huovi

perjantai 16. lokakuuta 2015

Arkelasta kukkuu!

Olin ajatellut kirjoittaa opinnoista, opinnäytetyöstä, oman työn kokemisesta ja sen sellaisesta. Arki nimittäin rullaa aika vauhdilla. Tänään opiskelutoveri jäi haavi auki ja esitti kysymyksen, että "eiks sua ahdista?!" "Ahdistaa, ahdistaa!" Ja siihen remakka nauru päälle koko porukalta. Onhan tässä pakko myöntää, että melkoinen paletti tää on...

1v2kk lapsi, työt (joskin lyhennetyllä työajalla), mies (tämä piti siis tietysti luetella mukaan naisvaltaisessa porukassa ;) ), opinnot ja pari harrastusyritelmää siihen lisäksi. Sitten olen vielä hienosti viime tingan ihminen ja toimin kunnolla vasta paineen alla. Asiat venyvät ja vanuvat ennen kuin on ihan pakko rutistaa. Kun koulutehtävien määrää katsoo ja ymmärtää, että parin seuraavan kuukauden aikana olisi saatava tuotettua n. 40 sivua tekstiä tutkimuslähteineen, käytävä vertaiskäynnillä yms., hiipii takaraivoon ymmärrys työmäärästä.

Tahdon silti luottaa tulevaan ja siihen, että selviän tästä. Yhtälailla ajattelen edelleen, että jos en selviä, en siitäkään ota liian suurta murhetta. Teen parhaani ja katson mihin se riittää.

On kuitenkin jo etukäteen pyydettävä anteeksi niiltä läheisiltä, jotka asuvat kauempana eikä nopeat treffit järjesty. Vapaa-aikani tulee kuulumaan perheelleni ja muita treffataan sitten mahdollisuuksien mukaan. Olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että myös vapaa-aikaa tulee olemaan. En uhraa perhettä opiskelun tai työn alle. Toistaiseksi uskon siihen, että pystyn siihen. Organisointiahan se vaatii.

Olisin halunnut laittaa vielä oikein kunnon kuvakimaran, mutta koska minä ja tekniikka emme tänään tule toimeen, saatte tyytyä (?) muutamaan kuvaan. 

Puiden halailua ;)

Helsingissä Billy Elliot -musikaaliin menossa. 
Psssst! Aivan mielettömän huikaisevan upea musikaali!

Läheisyys lämmittää <3

Nyt suihkuun, telkkaa ja unille. Huomenna lähtö Tampereelle ihanan ystävän kanssa. Tiedossa ystävän seuraa, Johanna Kurkelan konsertti, ruokaa, viihdettä, UNTA ja valmis aamupala! Niin siistii! Hyvää viikonloppua :)

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Rakkaudesta työhön

Kymmenen minuutin pikakirjoitus ennen unille menoa. On kuitenkin pakko vielä jakaa nämä ajatukset.

Alkuun muistutan, etten ikinä aikonut työskennellä lasten kanssa. Näin totesin kouluni alkutaipaleella. Olin päättänyt työllistyää päihdehuoltoon.

Eilisen ja tämän päivän olen istunut Lastensuojelun Keskusliiton järjestämillä kansallisilla sijaishuollon päivillä. Seurana minulla oli mainioita työkavereita ja lähes 1000 muuta lastensuojelun ammattilaista.

Kerran minulla on sanottu seuraavaa: "Toivottavasti muita kaltaisiasi ihmisiä ei ole lastensuojelussa töissä." Tänään toivon itse, että meitä on monta. Monta ihmistä, jotka haluavat kehittyä ja suunnata kohti parempaa.

Kaksi mahtavaa, inspiroivaa, informatiivista ja verkostoitumista tukevaa päivää on takana! Kaikki odotukset ylittyivät ja päässä sinkoilee ajatus jos toinenkin. Olen täynnä tarmoa. Olen taas innostunut tästä työstä.

Lapseni synnyttyä mietin onko minusta enää tähän. Kyllä on. Tämä on minun juttuni. Olen suunnattoman kiitollinen tästä mahdollisuudesta osallistua näille koulutuspäiville.

Toivottavasti voitte löytää keinon inspiroitua omasta työstänne ja koette tekemänne työn merkitykselliseksi. Työssä vietetään niin paljon aikaa, että sen on oltava mielekästä suurimman osan ajasta. 

Nyt olen aivan poikki. Olen näinä kahtena päivänä todellakin antanut itsestäni 110%. Huomenna saan viettää vapaapäivän ja keskittyä tukemaan maailman tärkeimmän pikkuihmisen kasvua :) Illalla puolestaan on tiedossa omaa jaksamista tukevaa harrastustoimintaa. Kaikkea sopivassa suhteessa!

Oikein mukavaa loppuviikkoa ystävät!

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Työkkäristä terve!

Aika paljon on pinnalla ollut työvoimapoliittinen keskustelu ja se kuinka työttömät vaan makoilevat kotona eivätkä viitsi tehdä töitä.

Kaverini, kolmekymppinen taaperon äiti, miehensä vaimo ja muutenkin mainio tapaus, julkaisi tämän loistavan kirjoituksen FB-profiilissaan. Yksityisyyssyistä (kun ei aina naamakirjan asetuksiin uskalla luottaa) päivitystä ei laitettu julkiseksi, mutta koska useampikin halusi saada sen sanoman kuuluviin, päätin hänen luvallaan julkaista aiheen blogissa.

Tämän saa jakaa.



"Älkää ihmiset missään nimessä jääkö työttömiksi! Tai ainakaan tehkö muuta kuin perseen homehduttamista (ja sitä kautta työkyvyn rappeutumista) edistävää toimintaa.

Jäin työttömäksi 1.9.2015 Tuli päätös että ei estettä ansiosidonnaisuuden maksamiselle.

Piti alkaa koulutus joka edistäis minun hakeutumista työhön (oikeasti hyödyllinen tällä erää.) Ei alkanutkaan. No vältyinpä sen suhteen paperisodalta.

Hain työpaikkaa joka kiinnosti - en voinut mennä edes haastatteluun sillä paikka oli vain palkkatuella - johon en ollut oikeutettu sillä en ollut pitkäaikaistyötön.

Hain paikallisen oppilaitoksen kurssille jossa kontaktia olisi 4h yhtenä päivänä viikossa ja kurssin kesto 2kk. No asia pitikin hyväksyttää te-toimiston kautta. Selvitykseen (joka tästäkin piti tehdä verkkopalvelussa) vastattuani päivää myöhemmin tipahti tämä postilaatikkoon. (Kuva) Eiköhän se nyt ole ihan selvää että tuo kurssi olisi nimenomaan työllistymistä edistävää ja vaikkei olisikaan sen voisi sopivan työpaikan tullessa vaikka keskeyttää ellei se sovi työnantajalle. Miksei omavirkailija voi selvittää asiaa vaan se pitää kierrättää vielä liitonkin kautta?

Siis ihan oikeastikko olisi työttömän vaan istuttava käsien päällä ettei vaan tule karenssia tai muitakaan seuraamuksia? Tuo määrä opiskelua kun ei miltään kantilta katsottuna oikeuta mm. opintoetuuksiin.

Ja tekstiä ensin lukemalla ymmärsin että voin odotella saavani ansiosidonnaista sen verran vähemmän mitä heillä päiviä kestää asiaa käsitellä jos liitossa näin päättävät. Jos näin ei ole niin ainakin etuuteni hakemisen mahdollisuus pitkittyy - olen taas pitempään ilman minkäänlaista tuloa. Sillä tokihan tässä tapauksessa eivät voi katkaista etuutta kokonaan. Vai voivatko?

En enää ihmettele että työkkärissä saavat niin paljon tappouhkauksia, saatikka sitä miksi nämä valtion laitokset ovat yksiä loputtomia rahareikiä kun tällaistakin yksinkertaistakin asiaa pyöritellään sen seitsemän eri tyypin pöydällä ja turhautuminen näin asiakkaan näkökulmasta on maksimissaan.

Tässä asiaa miettiessä alkaa hämärtyä mielikuva siitä mikä olikaan te-toimiston olemassaolon tarkoitus. Tyhjästä on paha nyhjästä ja töitä ei ole kaikille mutta jotenkin jää sellainen olo että tään kaiken vois hoitaa helpommin ja halvemminkin."

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Virallisesti kolkyt

Sieltä se tuli! Maaginen kolmenkympin raja. Niin ja meni. Juhlia ei ollut kun vasta saatiin juhlittua neidin yksveet. Totesin, että jätän option auki myöhemmälle syksyyn, mutta luulenpa, etten sitten saa aikaiseksi, koska mitä sitä juhlimaan jotain mikä on jo mennyt.

Kolmenkympin kriisistä ei ole enää tietoakaan. Se orasti etuajassa jo muutama vuosi sitten, mutta nyt se on virallisesti selätetty. Lähinnä musta tuntuu, että oon enemmän elossa kuin koskaan! Mun elämä ei todellakaan ole ohitse vaan se on vasta alkamassa. En haluais takaisin aikaan, jolloin oli 15 tai 20.

Odotan tulevaisuutta ja sitä mitä kaikkea se tuo tullessaan. Olen kasvanut huimasti ihmisenä enkä vahtais päivääkään pois. Elämässä tapahtuu asioita ja niistä on tarkoitus ottaa opiksi. Jatkaa matkaa eteenpäin.

Myös lempivuodenaikani on täällä! Pienellä haikeudella muistelen viime syksyä, jolloin mulla oli vain aikaa. Kuljeskelin pitkin kylänraittia vaunuja työnnellen ja nautin juuri alkaneesta äitiydestä sekä ihanista syksyn väreistä. Otan tavoitteeksi, että ehdin edes hetken nauttia tästä syksystä. Juuri nyt tuntuu siltä, että päivät vain vyöryvät eteenpäin. Syksy on silti täällä! Toivottavasti se tuo tullessaan paljon aurinkoisia kuulaita päiviä ja syksyn värejä.

Elämä ottaa ja elämä antaa. Joskus kynnetään syvissä vesissä ja toisinaan surffataan laineilla. En väitä, etteikö elämä olisi toisinaan hyvinkin rankkaa, mutta alan ymmärtää, että vaikeuksienkin keskellä on hyvä pysähtyä ja miettiä vastausta kysymykseen mitä tästä voin oppia?

Blogille aikaa on paljon vähemmän kuin haluaisin, mutta sydämestäni toivon, että pysytte mukana. Täällä mä olen enkä todellakaan aio kirjoittamista lopetta.

Pisteeksi i:n päälle nämä pari kuvaa n. viikon takaa. Aamun maisema oli kuin sadusta! Ihan ensimmäisenä oli pakko spurttailla pihalla kuvia ottamassa. Mies totesi, että olisi pitänyt vielä mut kuvata kun yöpukeissa juoksentelin ulkona vaikka lämmintä oli vain n. 10 astetta. Enhän mä voinut missata hetkeä :D

Hyvää sunnuntaita ystävät!



keskiviikko 26. elokuuta 2015

Yksikön 3. persoona

Äiti laittaa, äiti vaihtaa, äiti antaa, äiti ottaa...

Tuttua?

Mikä ihme siinä on, että lapselle pitää sössöttää itsestään yksikön kolmannessa persoonassa? Tietääkö joku vastauksen? Minä en. Enhän miehellekään sano, että Anna tekee nyt ruoan tai Annaa ottaa nyt vähän aivoon!

Samaan sarjaan menee hauva, poppa, heppa ja mitä näitä nyt on. Koira, kuuma ja hevonen jos suomea puhutaan. Heppaan olen sortunut - muihin en!

Ja miksi sille lapselle pitää opettaa mitä eläimet sanoo? Eikö olennaisempaa ole mitä eläimiä ne on? Meillä tosin asuu nuori kapinallinen. Ainoa eläin, jota hän tällä hetkellä matkii, on koira. Meidän neidin mielestä koirat ei sano hau vaan ne sanoo mrrrrrrrrrrrrr. Oletteko sitä paitsi koskaan kuunnelleet mitä kanat oikeasti sanovat? Minä olen sitä mieltä, että ne sanovat pot pot pot pot vaan yleensä taidamme opettaa kot kot kot kot.

Joskus tämä touhu menee hieman liian pitkälle. Pari iltaa sitten olin koirien kanssa lenkillä. Kun toinen hinoista tipahti kädestäni, spontaanisti ääneen totesin "taas äidiltä tippui hihna", naurahdin itselleni ja tunsin oloni vähintäänkin hölmöksi.

Tähän sitä on tultu.

Anna haluaa siis toivottaa teille oikein hyvää yötä!

maanantai 24. elokuuta 2015

Varjosta valoon

Viime aikoina olen monesti pysähtynyt siihen ajatukseen kuinka onnekas olen. Olen kulkenut pitkän matkan niistä pimeistä hetkistä, jolloin tuntui siltä, ettei kukaan minua kaipaisi vaikka lakkaisin olemasta.

Minä kaipaisin elämää jos ei sitä olisi. Taitaa mennä paradoksin puolelle, mutta kuinka todelta tuo lause nyt tuntuu.

Jokainen päivä ei ole helppo, en totisesti ole hyvällä tuulella kaiken aikaa enkä millään muotoa koko ajan kärsivällinen kasvattaja, puoliso, lastensuojeluyksikön ohjaaja saati ystävä. Olen itsepäinen, tempperamenttinen, hankalakin ja tietyissä asioissa hyvinkin huonolla itseluottamuksella varustettu. Silti minusta tuntuu, että annan elämälle, itselleni ja läheisille kaikkeni - hyvällä tavalla.

Luotto tulevaisuuteen on vahvempi kuin koskaan. Menneisyys on muokkautunut osaksi minua ja näyttäytyy vahvuutena eteen tulevissa haasteissa.

Yritin muuten kaikin tavoin tehdä edes jotain vaihtaakseni koulutuslinjaa. Mikään ei onnistunut. Ei sitten niin mikään. Ehkä näin on tarkoitettu, alan nyt uskoa siihen. Tulin jopa siihen lopputulokseen, että katson asiaa väärästä näkövinkkelistä ja tässäkin asiassa suuntasin katseen tulevaisuuteen. Kyseinen koulutulinja voi kuitenkin olla se, joka minun kannattaa käydä. Aika näyttää.

Elämä on opettanut paljon ja uskon, että se tulee opettamaan vielä enemmän. Aina tulee katsottua aikaa taaksepäin kuinka ensin 15 vuotiaana kuvittelee olevansa tosi aikuinen, parikymppisenä naureskelee miten lapsi sitä silloin olikaan. Nyt kolmenkympin rapulla voikin sitten naureskella sille ajatukselle, että parikymppisenä olisi ollut aikuinen. Juuri nyt huvittaa jo valmiiksi kun tietää, että kymmenen vuoden päästä taas katsoo aikaa taaksepäin ja naureskelee itselleen ;)

Kuten minulle juuri todettiin: "Elämä on ihmisen parasta aikaa. Vai miten se meni?" En voisi olla enempää samaa mieltä!


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Synttärihumua

Alkaa olla jo kiire töihin, mutta pakko ihan äkkiä jakaa kanssanne nämä tunnelmat. Vaikka virallinen päivä on ensi viikonloppuna, käytännön syistä juhlimme viime sunnuntaina.

Eniten toivoin, että juhla olisi tunnelmaltaan onnistunut ja niin se oli! Sen tekivät paikalla olleet, muuten meitä muistaneet ja leipomuksissa auttaneet ystävät sekä sukulaiset. Koti oli parhaimmillaan, sää suosi ja neiti itsekin oli kuin aurinko!















Nyt on pakko kiitää! Palailen aiheeseen :)

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kiirettä carpe diemin kanssa...

Muutaman kerran on tullut mietittyä miksi blogi ei päivity niin usein kuin haluaisin. Kuitenkin aiheita vilisee päässä tuon tuosta. Aikaa tietysti on rajallisesti, mutta ehtisihän sitä joskus illalla tai näin päikkäreiden aikaan. Pääsin kuin pääsinkin ongelman ytimeen luettuani erään toisen kirjoituksen.

Olen hyvinkin spontaani ihminen, toimin nopeasti ja monesti myös hetken mielijohteesta. Tämä aiheuttaa harmaita hiuksia etenkin rakkaalle puolisolleni, joka aika monesti jarruttelee hyvinkin hätäistä emäntää :D

Kuitenkin yleensä kirjoitukset syntyy juuri siitä hetken mielijohteesta. Saan ajatuksen ja se pitäisi saada tuotettua tekstin muotoon. Mutta kun se carpe diem puuttuu! Kun voisikin iskeä pyrstönsä heti penkkiin ja hakata ajatuksensa koneelle juuri sillä hetkellä kun on oikea fiilis. Sitä fiilistä on ajatuksenvirtaa on ihan mahdotonta löytää myöhemmin. Se teksti ei vaan tunnu enää samalta ja sen täytyy tuntua! Jos ei se tunnu niin se ei ole minua.

Tällä hetkellä olen eniten fiiliksissä siitä miten mahtavia ihmisiä olen saanut elämääni! Osa on kääntymässä ja osa jää. Olen saanut tavata mielettömän kiinnostavia ihmisiä, joilla on upeita ajatuksia elämästä. Kunpa olisi enemmän aikaa kuunnella ja oppia.

Yhä enemmän vahvistuu ajatus siitä, että minäkin olen matkalla jonnekin vaikken vielä tiedä minne. Koko tulevaisuus on auki ja ehkä enemmän kuin koskaan odotan sitä mitä se tullessaan tuo. Parasta kaikessa on, että elämä kotona on paljon arvokkaampaa kuin aiemmin.

Hyvä ystäväni sanoi, että pian töihin palaamisen jälkeen elämän eri roolit alkavat hahmottua entistä paremmin. Ymmärrän sen nyt. Olen kiitollinen niistä sanoista, sillä ne ovat tukemassa minua eteenpäin. Olen kiitollinen siitä, että elämä on merkityksellistä. Olen kiitollinen varsin monesta asiasta ja tekisi mieli vain hehkuttaa!

Vuoden rajapyykin lähestyessä, lähestyy myös kolmenkympin rajapyykki. Se on ihan nurkan takana. Aiempi kolmenkympin kriiseily on kadonnut ja entistä enemmän tunnen, että tästä alkaa kolmenkympin mahdollisuudet tehdä elämästä oman näköistä. Ei elämäänsä koskaan voi täysin itse määrätä, mutta voi siihen ainakin vaikuttaa.

Näiden aurinkoisten päivien jälkeen on kyllä vielä (lapsipainotteiset) kuvaterveiset paikallaan!

 Virallinen uinninvalvoja!

Meidän perheen esittelykelpoisimmat kesävarpaat :D

Hellepäivän hiekkaleikit Launeen perhepuistossa Lahdessa.

<3


perjantai 7. elokuuta 2015

Rakkaudesta

Vuoden rajapyykin lähestyessä olen pyörinyt jokseenkin kiitollisissa ja rakkauden täyttämissä tunnelmissa.

Minun maailmassani ei mikään ole sen suurempaa kuin rakkaus omaa lasta kohtaan. Tai ehkä on... Sitä suurempaa on lapsen rakkaus vanhempaansa kohtaan. Se on vieläkin puhtaampaa ja syvempää.

Olen suunnattoman kiitollinen tästä kuvasta. Rakastan sitä. Se syntyi hetkessä enkä tiennyt sitä otettavan. Siihen kiteytyy kaikki se mitä tunnen. Rakastan tätä pientä ihmistä kaikesta sielustani ja sydämestäni.

"Kuinka minut sä löysit, oma lapseni pien,
kuinka juuri mun luokseni etsit sä tien?
Maailman tiet ovat haaraiset, risteää polut,
maitä yhdistää aika ja yhdistää solut.

Kuinka outo on aika, tuo päivien juoksu,
kuinka tuttu ja rakas sun ihosi tuoksu!
Sinun tuoksusi viesti on aikojen takaa,
sinun sukusi kuiskaus. Hiljainen. Vakaa.

Se kuiskaus on silmies pohjalla palo,
kuin tähtien kirkkaasti vilkkuva valo.
Se kaipaako kauas, missä tähtöset hohtaa,
esiäidit, esi-isätkin unessa kohtaa?

Sinä pieni ja hauras, miten tiesit sä tulla?
Onko matkastas muistikuvia sulla?
Meiltä aikuisilta on unhossa reitti,
tämän elämän opit sen tieltänsä heitti.
Nuku, lapseni, rauhassa - minä liikaa kai kysyin
vauvana itsekin äidille vaiti mä pysyin..."
- Lauri Lehtinen -

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Kuvaterkut

Perään vielä pienet kuvaterveiset ihan omanaan :)

Auringonlasku kotona <3

 Mammalan rannan maisema :)

Ihana iso ikkuna, josta näkee ulos ihan itse!


Poikien vieraileva personal trainer ;)


Saanko luvan?

Viime viikon keskiviikkona lähdin aamulla töihin. Heitin koiran kyytiin, starttasin auton portilta ja ajelin läpi maaseudun. Siis täältä lintukodosta.

Työpaikan pihassa tajusin, että penkillä on meidän pakasterasia palasokereineen. Mietin miksi ihmeessä mies on sen siihen heittänyt. Onko se kenties löytynyt varastoa siivotessa ja hän päättänyt nakata sen autoon?

Pari tuntia myöhemmin mies soitti ja käski käymään tarkistamassa onko auton rekisteripaperit tallella tai muuta viety. Lukitsemattomissa autoissa oli käyty yöllä. Hän oli luullut, että minulta oli jäänyt ovi painamatta kunnolla kiinni ja sulkenut sen. Toisenkin auton ovi oli raollaan, joten syyllinen löytyi jostain muualta. Samalla ärsytti ja huvitti. Miehen autosta lähti salmiakkipussi ja muutama tupakka, askin pohjat. Päivän aikana selvisi, että kaikissa lähtistön mahdollisissa autoissa oli käyty. Kolikoita lähinnä oli lähtenyt mukaan.

Sokerirasia penkillä ei ollut miehen jäljiltä.

Sunnuntaina olimme sukuloimassa. Menomatkalla mies kysyi olenko nähnyt hänen punaista takkiaan. Olin luullut hänen ottaneen sen auton takapenkiltä ja samalla kun vastasin, tajusin, että miehen takki oli lähtenyt varkaiden mukaan. Se siistein takki, joka jäi autoon teatterireissun jäljiltä.

Kotimatkalla lapsen nukahdettua takapenkille esitti mies vienon toiveen josko kuunneltaisiin jotain muuta kuin lastenlauluja. Hetken pohdinta, vilkaisu takapenkille eikä näköyhteyttä CD-boxiin. Ehkä se on jossain tavaroiden alla? Kotona vielä tarkistus. Viety sekin on. Silloin alkoi harmittaa. Suorastaan vi*uttaa. Minun eniten kuunnellut levyt - muutama miehenkin!

Mitään arvokasta (kuten turvaistuimia, rattaita yms.) ei viety.

Ehkä eniten mietin kuitenkin sitä kuinka meillä ihmisillä on tapana arvottaa sitä mitä toisilta viedään. Kenties huvittuneena naureskella, että eihän tuo ole mitään! Onko varastaminen sallittua jos ei viedä arvokasta? Määrittääkö rahallinen arvo mielipahan? Mikä korvaa vuosien varrella matkaan tarttuneet CD-levyt, jotka olivat autossa siksi, että se on ainoa paikka missä musiikkia toisinaan saa rauhassa luukuttaa? Onko yölliset liikkujat kotipihassa ok? Me emme todellakaan asu vilkkaasti liikennöidyn tien varressa, jossa piipahdetaan pihaan. Meidän pihaan täytyy tulla. Onko sallittua kaivella toisten autoja vaikka ne ovat lukitsemattomia?

Olen minäkin varastanut. Laitoin kerran meikkikynän sellaisen leluautolaatikon päälle kaupassa, ettei se putoa kärryjen raosta enkä muistanut sitä nostaa siitä pois. Myyjäkään ei huomannut sitä. Kotona tajusin asian, sain omantunnontuskat, soitin kauppaan ja ajoin seuraavana päivänä tunnin lenkin maksaakseni kynän.

Enhän toki sinisilmäisesti kuvittele, että oikeasti asuisimme lintukodossa. Sosiaalinen media varoittelee säännöllisesti alueella liikkuvista epämääräisistä kulkijoista. Tiedän senkin, että oli oma moka jättää auton ovet auki. Tiedän myös sen, etten jätä enää.

Harmittaa. Ihan vietävästi. Vaan minkäs teet.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Luottamus

Tänään aamulla pötköttelin lattialla selälläni. Neiti treenasi askelia tukea vasten ja vähän matkan päässä käsistäni vain laski irti tuesta tietäen, ettei pysy pystyssä. Kovasti vain nauratti kun äiti koppasi kiinni. Siitä sitten pötkähti minun mahani päälle mahalleen ja jatkoi siitä matkaansa kiepahtaen kyljen kautta kainalooni.

Siinä samassa mietin luottamusta. Sitä kuinka lapsi täysin kyseenalaistamatta kykenee luottamaan vanhempiinsa. Kunpa tuon luottamuksen saisi säilytettyä. Se muuttaa toki muotoaan ja vanhempien kyvystä ottaa kiinni putoava lapsi, tulee enemmän käsite kuin konkreettinen asia.

Valitettavan monet lapset menettävät luottamuksen vanhempiinsa.

Olen ollut aktiivisesti ystäväni mukana myyntihevosia katsomassa. Tekisi mieleni sanoa, että on käsittämätöntä kuinka epäluotettavia ihmiset ovat, mutta valitettavasti en ole yllättynyt. Siitä olen yllättynyt kuinka tutkimusten, hoidon ja kuntoutuksen tarpeessa olevia hevosia yritetään myydä kovalla rahalla väittäen niiden olevan terveitä. Hevosen huonoa liikkumista selitetään pois mitä kummallisimmin tavoin. Hevoskaupassa vallitsee täysin villi länsi ja huijausyritykset ovat suoranainen riesa.

Eläin luottaa ihmiseen. Miksi ihminen ei ole luottamuksen arvoinen? Sen lisäksi siis, että yrittää pettää myös toisen ihmisen.

Sitten tulee vielä ne erilaiset ihmisten väliset suhteet. On ystävyyksiä, joissa luottamus perustuu vuosien tuntemiseen ja tietoon siitä, että toiseen voi luottaa. Joskus elämässä kohtaa heitä, joiden kanssa vallitsee alusta lähtien yhteinen ymmärrys ja luottamus. Luottamus ei tarkoita sitä, että koko elämänsä iskee pöytään heti ja avaa syvimmät haavansa. Se tarkoittaa erilaisuuden kunnioittamista, hiljaista luottamusta yhteiseen tavoitteeseen, arvomaailmaan ja ajatuksiin. Se on syvempi yhteys, joka muodostuu ihmisten välille. Sielunsisaruus. Se on jotain mitä on vaikea sanoin kuvailla. Jotain, minkä ottaa kiitollisena vastaan ja haluaa vaalia sydämessä.

Kuulostaako imelältä ;) ? On ollut hienoja hetkiä ja fiilis on korkealla! Odotan innolla sitä mitä tää elämä eteen tuo.





 


 





Näiden kuvaterveisten ja hyvien fiilisten myötä mukavaa lauantaita!