lauantai 25. huhtikuuta 2015

Alusta loppuun ja uuteen alkuun

Olen laitellut kuluneelta kahdeksalta kuukaudelta valokuvia albumiin. Ajatuksissani olen kuitenkin palannut kymmenen kuukauden taakse, jolloin kesälomani aloitin.

Paria päivää vajaan kahden kuukauden päästä palaan työelämään. Kolme kuukautta sitten joku sanoi minulle, että sinne on vielä pitkä aika! Viisi kuukautta tuntui jo tuolloin yhdeltä hujaukselta ja sitä se on ollutkin. Nyt on jäljellä enää kaksi. Äitiyslomaani on jäljellä alle kuukausi. Sitten alkaa kesäloma ja olen taas ns. palkkalistoilla. Ajatus ahdistaa.

 Ensimmäinen kosketus maanpintaan.

Voisin sanoa, että takana alkaa olla hyvin mullistava vuosi. Elämäni paras vuosi. Olen ollut onnekas, että olen saanut kokea tämän. Kuluneet kuukaudet ovat kätkeneet sisälleen pakahduttavaa rakkautta, iloa, onnea, identiteetin muuttumista, oman itsensä säilyttämistä, uusia tuttavuuksia, vanhojen suhteiden lähentymistä, väsymystä, hermojen menetystä, itkua, naurua, vanhan harrastuksen pariin palaamisen, onnistumisia, virheitä tai mitä ikinä kuvitella saattaa. Tämä on ollut todellinen opin tie.

Leikkien virallinen valvoja.

Juuri nyt on tavattoman raskasta. Lapsen kehitys on hurjaa ja se vaikuttaa yöuniin. Kuluneella viikolla on opittu nousemaan istumaan, polvilleen sekä seisomaan tukea vasten. Samalla on iskenyt ns. (8kk) eroahdistus, joka meillä näkyy erityisesti iltaisin/öisin. Tyttö herää hetken päästä nukahtamisestaan itkemään kun äitiä ei näy. Sama jatkuu öisin enkä pahimpina öinä saa edes kahta tuntia yhtenäistä unta. Aiemmin klo. 20-21 nukkumaan käynyt lapsi urvahti eilenkin lopulta vasta n. 22:30. Pääsin sängystä itse pois vain siksi aikaa, että kävin suihkussa. Iltapalan söin itku silmässä lapsi huutaen isänsä seurassa. On tyypillistä tässä vaiheessa, ettei isä kelpaa. Lapsi ymmärtää, ettei olekaan yhtä äitinsä kanssa ja ero äidistä ottaa koville. Meillä isä kelpaa loistavasti etenkin silloin kun en itse ole paikalla. Iltaisin ja öisin ei sitten millään. Se on kuluttavaa vaikka se on vaihe.

Tämä viikko kaikkinensa on ollut kuluttava. Lapsi on räkäinen, äiti on räkäinen, hampaita tulee, kehitystä tulee ja nukutaan huonosti. Lisäksin koiralla on varvas kipeä ja ainoa oma harrastukseni/oma aikani on tauolla. Myös kunnon lenkit on tauolla koiran ja oman flunssan takia. Edellä mainitusta syystä piti peruuttaa myös vauvan värikylpy ja muskari, joka on meidän yhteisen viikon kohokohta. On tässä viikossa ollut hyvääkin. Äiti kävi kylässä ja viimein saimme hankittua tytölle uuden, isompien tyttöjen istuimen. Yksi ahdistuksen aihe vähemmän!

Jännää miten tätä elämää on elänyt vasta kahdeksan kuukautta, mutta toisaalta tuntuu, että tyttö on ollut elämässämme aina. Viime kesän aurinkoinen kanasalaattikuva kotiterassilta nosti mieleen vahvasti ajat, jolloin olimme vielä vain me kaksi aikuista ihmistä. Eipä ollut kiirettä siinä salaatin äärellä istuskellessa. Muistan kuinka suunnattomasti nautin silloin lomasta ja siitä, että minulla oli aikaa. Tosin lopulta olin kyllä varsin kypsä siihen, ettei helteen keskellä jaksanut tehdä mitään ja oli vain aikaa :D

Tämä vuosi on ollut mielettömän kaunis. Sellaisena sen näen kaikkien erilaisten tuntemuksien myötä. Elämäni kaunein vuosi. On haikeaa päästää siitä irti. Tämä vuosi oletettavasti tuo tullessaan muitakin muutoksia meidän elämäämme, mutta niistä sitten kun niiden aika on. Tämä ei kuitenkaan ollut vihjaus perheenlisäykseen vaan on kyse muista muutoksista. Kehityksestä. Elämän menosta eteenpäin.

Liekö kuvassakin elämän menoa eteenpäin, sillä en ole koskaan aiemmin nähnyt "etupellollamme" joutsenia. Pelto on kahden tien risteyksessä ja melko pieni. Joutsenet laskeutuvat aina kuvassakin näkyville kaukaisemmille pelloille missä ne saavat olla rauhassa. Eivät nämä kyllä kauaa pellolla pysyneet vaan jatkoivat matkaansa eteenpäin. Kylläpä kaipailin tehokkaampaa putkea, mutta onpahan ikuistettu nämäkin kuten se viime kirjoituksen peura.

Tänäkin keväänä olen saanut seurata muuttolintujen matkaa. Kurkia ja joutsenia on näkynyt lähes päivittäin lentämässä kotimme yli. Kanadanhanhilaumoja en ole vielä huomannut, mutta jokusia valkoposkihanhia kylläkin. Ihanat muuttolinnut, jotka kertovat kevään tulleen. Ihanuus ja haikeus, molemmat yhtä aikaa! Yhden asian loppu on uuden alku.

Aurinkoista päivää :)

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Parisuhdeilta

Pohjustettakoon tätä kirjoitusta sillä, että meidän typyä ei ole vielä kertaakaan jätetty hoitoon. Hetkonen... Onpas. N. kolmeviikkoisena hän nukkui ystäväni avustuksella muutaman tunnin päikkärit minun käydessäni kampaajalla ja kahdesti tai kolmesti taisimme avoppilan pihasaunassa saunoa ekojen viikkojen aikana. Ei meillä ole ollut hoidolle tarvetta. Isänsä hoitaa silloin kun minä olen jossain. Me ei olla oltu mitenkään kovia käymään parisuhdemenoissa ennen lapsen syntymääkään, joten niiltä osin ei mikään ole muuttunut.

Eilen kävimme aamupäivällä kaupassa. Ostimme heräteostoksena Mielensäpahoittajan kun emme kyseistä leffaa ole vielä nähneet. Sovittiin, että pidetään leffailta kun tyttö käy nukkumaan. Hän käy nykyisin n. klo. 20 unille, toisinaan kellojen siirron myötä hieman myöhemmin. Usein tulee sitten saunottua kun typy nukkuu, mutta eilinen ilta varattiin ihan leffalle. Odotimme molemmat yhteistä leffailtaa.

Neiti sitten heräsi päikkäreiltä n. 15.30 ja olin mielissäni. Juuri sopiva aika herätä, jotta käy ajoissa yöunille. Kuuden aikaan tyttö alkoi hieman jo väsähtää. Hienoa! Tunti menee helposti :) Iltapesu, iltapuuro ja puolen kahdeksan aikaan nukuttamaan väsynyttä typsykkää. Hienosti menee! Pääsemme aloittamaan leffan ysiltä.

20:30 käynnistyy trilleri kun poistun makuuhuoneesta. Ajattelen laittaa oven samalla kunnolla kiinni, sillä makuuhuone on olohuoneen vieressä. Yleensä käyn sulkemassa oven vasta myöhemmin. Ovi kolahtaa, 15 sekuntia sen jälkeen kuuluu ensimmäiset ähkäisyt ja väsykiukkuinen lapsi alkaa protestoida yksin jäämistään. Käynnistyy väsymyksen, itkun ja rauhoittelun sekainen tunnin kestävä operaatio, jonka aikana omakin kärsivällisyys alkaa olla koetuksella. Kerran poistun makuuhuoneesta ja isä ottaa paikkani. On pakko vetää hetki henkeä. Yleensä kestän vastaavat hetket hyvin, mutta edellinen kertani vessaa kauempana lapsesta on ollut tiistaina. Oma harmi, väsymys ja tarpeellisuus käyvät hetkellisesti ylivoimaiseksi ja heijastuvat lapseen. Kymmenen minuuttiani istahdan keittiössä, käyn vessassa ja juon. Lapsi huutaa koko ajan. Lähden jatkamaan. En tiedä kauanko aikaa kuluu, mutta viimein tyttö rauhoittuu rinnalle ja saan hänet siirrettyä omaan sänkyynsä. Kello on n.  21:30.

Tuhisen, että on aivan sama vaikka leffan kanssa menisi puolilleöin, mutta se katsotaan! Leffa koneeseen, missä on kaukosäädin?

Valikko. Näytä elokuva.

Voi ***** tästä on patterit loppu. Itkuhälyttimestä pattereiden lainaus ja jo vörkkii! Leffailta voi alkaa. JES! Alkaa jo vähitellen naurattaa.

Ajassa 43 min kuva pysähtyy ja jotain ihme rutinaa alkaa kuulua. DVD-soitin ei tottele kaukosäädintä eikä edes sammu powerista. Johto irti. Käynnistys uudelleen. Ei toimi. Voi ***** soitin hajosi. No olihan se jo vanha, mutta pitikö sen just nyt? Mies hakee läppärinsä kun ei omassani ole edes CD-asemaa. Kone kaatuu kahdesti. Virtapiuha kiinni. JES! Toimii!

Aikaa on tuhraantunut niin paljon, että 10 min myöhemmin taistelen sohvalla unta vastaan silmäluomieni painaessa aivan järjettömän paljon! On pakko todeta, etten jaksa jatkaa katsomista. Lopetamme leffan ja klo. 23 menemme nukkumaan. Olen unessa lähes samantien kun painan pääni tyynyyn.

Mutta hei... Jäipähän katsottavaa tällekin illalle!