tiistai 5. toukokuuta 2015

Minun äitiyteni

Kun kerran vauhtiin pääsin niin katsotaanpas onnistuisiko oikein peräkkäisinä päivinä kirjoittaminen. Toppavaatteet pyörivät pesukoneessa eli päivän pakollinen kotityöosuus on melkein suoritettu ;) Arvelin, ettei enää tulisi talvea, mutta tiedä häntä... Kaivellaan sitten juhannuksena toppavaatteet esille!

Sitten siihen äitiyteen. Ei ole kyse pelkästä äitiydestä vaan myös itseluottamuksesta ja rohkeudesta toimia omalla tavallaan. Miksi ihmeessä äitiys on niin kovin arvosteltu asia? Miksi me koemme, että meillä on oikeus arvostella toistemme toimitatapoja äitinä? Tuntuu, että nimenomaan äitiys on jotenkin niin julkista, että sen arvostelu on sallittua. En todellakaan lue itseäni tässä asiassa muiden yläpuolelle. Osittain oma ammattikin tekee sen, että helposti sitä pohtii syitä ja seurauksia. Monesti oma ajatus juoksee jo paljon pidemmälle kuin toimintaan eli alan pohtia syitä toiminnan takana. Ärsyttävää. Joskus olisi huomattavasti helpompaa olla miettimättä mitään. Silti pidän aina mielessä sen, että toisten toiminta lasten kanssa ei ole minulta pois. Eri asia tietysti jos on selvästi kyse lastensuojelullisesta tarpeesta. On äitejä, joista haluan ottaa mallia ja äitejä, joiden kanssa toimin toisin. Ennen kaikkea haluan kuitenkin luottaa siihen miten itse teen. Mielestäni tärkeintä on tehdä ratkaisuja, jotka edesauttavat koko perheen hyvinvointia. Olemme kaikki ihmisenä niin erilaisia, että jaksamistamme tukevat erilaiset asiat. Vanhempien hyvinvointi heijastuu lapsen hyvinvointiin.

Monin eri tavoin kasvatetaan turvallisesti kiintyneitä lapsia. Lapselle tärkeintä on, että hänellä on ympärillään välittäviä aikuisia. Muistan jossain koulutuksessa olleen, että lapsi muodostaa yhteen aikuiseen muita voimakkaamman kiintymyssuhteen. Kiintymyksen kohde kuitenkin vaihtelee lapsen kasvun myötä. Kylläpä odotankin sitä hetkeä kun meidän neiti ilmoittaa, että vain isi saa syöttää ja pukea ;) Meillä tuo voimakkaimman kiintymyksen kohde olen minä.

Minua pidetään äitinä, joka haluaa toimia aina oikein. Kärjistetysti: Minua pidetään äitinä, joka kaivaa ohjekirjan esille ennen kuin toimii. Kuitenkaan hyllystäni ei löydy ensimmäistäkään kasvatusopasta. En ole opiskellut varhaiskasvatusta muuta kuin sen mikä opintoihin pakollisena kuuluua. En ole myöskään opiskellut kasvatustieteitä. Olen työskennellyt muutamia vuosia heidän kanssaan, jotka ovat kiintymyssuhteeltaan traumatisoituneita. Olen nähnyt ääripään tapauksia. Väitän, että minulla on jonkinlainen käsitys siitä millaiset tilanteet horjuttavat lapsen kiintymyssuhdetta ja voin vain luottaa siihen, että osaamme vastata noihin tilanteisiin niin, että lapsi ymmärtää olevansa turvassa. Kiitos itsereflektion ja loistavan työryhmän, ovat opit alkaneet painautua selkärankaan. Kiitos maalaisjärjen, olen oppinut ymmärtämään oman lapseni turvallisessa ympäristössä kehittyvänä yksilönä. Etukäteenhän pelkäsin sitä kuinka osaisin olla psyykeltään ehjän lapsen kanssa kun ei olekaan tarve eheyttävälle työlle.

Tietysti teen virheitä äitinä. En ole koskaan väittänyt etten tekisi. Lapsemme syö sormiruokaa, soseruokaa, itsetehtyä ruokaa ja kaupan ruokaa. Näissä asioissa menen siitä missä aita on matalin ja mikä sillä hetkellä tuntuu arkeemme parhaimmalta ratkaisulta. Äiti häviää toisinaan näköpiiristä ja siitä tulee tällä hetkellä huuto. Voin hyvällä omalla tunnolla silti käydä suihkussa lapsen kiukutessa äidin katoamista isälleen. Isä on silti turvallinen ja pystyy luomaan lapselle raamit.

Lastamme on tähän mennessä hoitanut 45 min kummitäti ja tuolloin olin samassa pihapiirissä. Aivan varmasti töiden aloitus tulee olemaan tytölle kovempi paikka kuin sellaiselle lapselle, joka on jo ensimmäisenä vuotenaan ollut enemmän muiden hoidossa. Meillä hoitaja on ollut isä silloin kun minulla on ollut jotain. En koe, että lasta olisi pitänyt hoidattaa vain hoidon takia. Meillä ei ole ollut mitään tarvetta hoidolle sillä tyttö on tullut osaksi meidän elämää ja kulkee sujuvasti mukana. Hoitoon opettelu sitten varmastikin aloitetaan kauppareissusta ihan kahdestaan ;) Kun omat työt alkavat, hoitaa isänsä tyttöä ensimmäisen kuukauden. Uskon, että se tulee tekemään heille todella hyvää. Lapsi oppii irtautumaan minusta enemmän ja suuntaamaan vahvemmin kiintymystään myös isäänsä. Sitten on sen aika.

Äitiysloma. Minulle se on tarkoittanut mahdollisuutta tehdä asioita yhdessä lapsen kanssa. Nautin suunnattomasti yhteisestä ajasta koko perheen kesken ja myös niistä hetkistä kun saan olla ihan yksin ilman lasta. Minulle kuitenkin riittää n. kerran viikossa oma aika. Jos olosuhteiden pakosta joku viikko jää väliin, ei siihen maailma kaadu. Olen elänyt itsekästä elämää 29 vuotta.

Omassa äitiydessä yksi merkityksellisimmistä asioista on puolison tuki, samanlaiset arvot ja näkemykset kasvatuksesta. Ymmärrys ja kärsivällisyys. Silloin kun omien hampaiden välistä sihahtaa kirosanojen kera turhautuminen, väsymys ja oma riittämättömyys, on tärkeää, ettei tule puolison osalta leimatuksi. Kotona on saatava purkaa paineet, jotta jaksaa eteenpäin. Asiaan kuuluvia heikkoja hetkiä tulee kyllä. Tässä yhteydessä on myös mainittava samanhenkinen ja avoin saman ikäisten esikois- ja kuopusvauvojen vertaisryhmä, jossa omat epäonnistumiset, onnistumiset ja ihmetyksen aiheet on saanut jakaa.

Juuri nyt voin sanoa, että olemme toimineet niin kuin meidän perheelle on parhaaksi. Meidän perheemme on voinut tällä tavalla hyvin. On jotain asioita missä voisi tehdä toisin, mutta ne eivät ole mielestäni kokonaisuuteen vaikuttavia. On myös jotain olosuhteita, joita ei voi muutta vaan ne täytyy sietää. Toivon, että me molemmat jatkossakin säilytämme kyvyn tarkastella omaa toimintaamme. Se on meidän tapamme ja vain olemalla sitä mitä olemme, annamme lapsellemmekin mahdollisuuden kasvaa juuri omaksi itsekseen.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Aikansa kutakin

Mietin tänään lenkillä, että taidanpa vähän naputella blogia jos tyttö jää vielä nukkumaan. Toistaiseksi vaikuttaa hyvältä. Valittavana oli tällä kertaa kaksi aihetta, joista toinen koskee meidän perheen nukkumajärjestelyjä ja toinen taas sitä miten paljon odotuksia sekä arvostelua kohdistamme toistemme tapoihin olla äiti.

Tulin siihen tulokseen, että otan käsittelyyn nukkumajärjestelyt. Hieman kevyempi aihe kuitenkin vaikka omalla tavallaan hyvinkin väsyttävä. Varoitus: Tämä stoori on pitkä :D

Ihan alussa tyttö nukahti aina syliin ja siitä hänet kannettiin omaan sänkyyn. Hänen sänkynsä oli kiinni meidän sängyssämme, minun puolellani. Menimme ensimmäiset viikot aina koko porukka yhtä aikaa nukkumaan kun helposti kello saattoi olla 00-01 ennen kuin uni tuli. Sylivauvalla kun ei vielä mitään vuorokausirytmiä ole. Painokehitykseensä nähden tytön ei saanut antaa nukkua 4-5 tuntia pidempään vaan hänet piti herättää syömään. Näin tuli toimia siihen saakka kunnes syntymäpaino oli saavutettu. Meidän kohdalla se vei monta viikkoa. Muistan kuinka tavattoman turhauttavaa oli herätellä pientä ihmistä, sillä joskus vei tunninkin ennen kun sain hänet niin hereille, että hän söi. Sitten syöminen kesti ehkä 10 min ja taas kaveri oli unessa. Ensimmäiseltä syötöltä tyttö jäi viereen nukkumaan. Aamupuolella sitten heräili kyllä itsestään syömään. Aamut saattoivat venyä puolillepäivin...

En oikein enää muista kauanko tuota omaan sänkyyn laittamista kesti, mutta sitten tuli vaihe, ettei se enää onnistunut. Lapsi heräsi joka kerta kun hänet yritti laittaa omaansa. Ehkä viikon, kaksi, onnistuttiin jossain vaiheessa siirtämään viltin sisällä omaan sänkyynsä, mutta sitten siihenkin tuli stoppi. Tutti ei kelvannut ja mun oli aina pakko käydä samaan aikaan (22-23) nukkumaan. Sinänsä se ei haitannut, koska en tuota pidempään olisi jaksanut valvoakaan... Koko ajan tytöllä oli tosi hyvät päiväunet, joten sain silloin omaa aikaa. Siirryttiin siis kokonaan perhepetiin ja pinnasänky toimi vain putoamisesteenä. Miestä jännitti aluksi perhepedissä nukkuminen, mutta huomasi hänkin siten, ettei jyrää lasta edes unissaan. Väitän, että isälläkin on vaisto silloin kun vauva nukkuu sängyssä. Minun "tajuttomana" nukkuva mieheni nukkui nätisti aivan sängyn toisella reunalla eikä puhettakaan unissa huiskimisesta. Perhepedissä nukkuminen tuntui tuolloin parhaalta vaihtoehdolta ja sain itse levättyä eniten. Raskainta oli se, ettei tyttö huolinut tuttia vaan olisi etenkin aamuyön roikkunut rinnalla koko ajan sitä tuttinaan käyttäen.

Kun nukkumaanmenot alkoivat aikaistua, tuli vastaan se kuinka päästä pois makkarista. Kyllä siinä ninjaa leikin muutamankin kerran kun yritin poistua vauvan vierestä, mutta joku yhdeksäs aisti vauvoilla on ja aina neiti avasi silmänsä eikä todellakaan rauhoittunut takaisin uneen ilman minua. Joulun tietämillä tuli sitten itselle mitta täyteen ja totesin, että perhepedissä nukkumiseen täytyy tulla muutos. Hankalien iltojen lisäksi yöt olivat muuttuneet levottomiksi eikä pitkiä unipätkiä juurikaan ollut. Tutkailtiin toimisiko pinnis sivuvaununa meidän jenkkisängyn kanssa ja toimihan se. Ensimmäiset illat tyttö hieman protestoi kun siirsin sen unisena omaan sänkyynsä. Todella nopeasti se kuitenkin oppi, että myös yösyöttöjen jälkeen unet jatkuvat omassa sängyssä. Aamupuolella hän sai jäädä viereen. Unenlaatu parani meillä molemmilla. On myös myönnettävä, että oli aika luksusta saada pyöriä sängyssä ihan mihin suuntaan vaan ja nukkua myös vasemmalla kyljellä :D Tyttö kun nukkui yleensä aina minun ja pinniksen välissä oikealla puolella. Tyttö rupesi käymään unille n. klo. 20 ja minä pääsin helposti pois makkarista. Joskus hän havahtui ja sitten suoritettiin "tissitainnutus" uudelleen. Tyttö nukkui helposti esim. 20-03 ja aamuyön heräili parin tunnin välein. Unirytmi oli minulle oikeinkin ok.

Vajaa kuukausi sitten yöt alkoi muuttua tosi levottomiksi, tyttö heräili vähän väliä ja oli ryömimässä sivuvaunusta minun luokseni. En myöskään saanut enää siirrettyä takaisin omaan sänkyynsä. Hampaita, kehitystä, flunssaa yms. kuten edellisessä kirjoituksessa manasin. Oma olo oli aamuisin ihan seis. Jonkun kerran n. kuukauden välein olin yrittänyt saada tyttöä nukahtamaan omaan sänkyynsä, mutta siitä tuli hirveä raivo. Ihan ymmärrettävästikin. Hän on aina saanut nukahtaa rinnalle eikä voinut yhtäkkiä käsittää miksi se häneltä nyt kielletään vaikka äiti on vieressä. Kuulun kyllä heihin, joiden mielestä rinnalle nukuttaminen on ihan sallittua. Se on monelle imetetylle vauvalle turvallisin paikka. Jokainen äiti ja perhe valitsee heille parhaiten sopivat tavat. Tulin siihen tulokseen, että jatkan rinnalle nukuttamista. Iltaisin omaan sänkyyn siirron jälkeen kasasin ison tyyny-/peittovallin esteeksi, ettei neiti pääse kierimään omasta sängystään pois.

1,5 viikkoa sitten tyttö punnersi itsensä seisomaan lelukorin reunaa vasten. Koin, että on pakko pudottaa pinnasängyn pohjaa matalemmalle ja kiinnittää reuna. Ensimmäinen ilta jo osoitti sen, ettei minun olisi toivoakaan siirtää lasta nukkuvana laidan yli. Ensimmäisen puoli tuntia lapsi kitisi ja nousi pystyyn. Kippasin hänet aina uudelleen pitkälleen. Seuraavan puoli tuntia hän kieppui sängyssä, ei jaksanut pitää päätään pystyssä ja haki unta. Sitten katkesi kärsivällisyys ja alkoi huuto. Mikään keino ei rauhoittanut lasta vaikka olin vieressä. Kun huuto yltyi todella kovaksi (ei enää pelkkää protestia) otin tytön syliin rauhoittumaan. Shhhhhuhisemalla ja silittämällä se sitten yhtäkkiä omaansa nukahti kun jäi kuuntelemaan erikoista ääntä. 2,5 tuntia myöhemmin n. 22:30 olin aika väsynyt. Puoli kolmelta tyttö heräsi ensimmäisen kerran enkä todellakaan yrittänyt enää siirtää takaisin omaan sänkyyn. Aamupuoli oli levoton...

Toinen ilta ei ollut yhtään helpompi. Joka kerta kun yritin laskea hänet omaan sänkyynsä, huuto alkoi uudelleen. Hän roikkui mun hiuksissa kiinni, etten vain laskisi häntä sänkyynsä. Kaksi tuntia itkua ja lukuisia palautuksia pitkälleen. Oma sydän tuntui repeytyvän irti kun toinen oli aivan lohduton. Lohduton lapsi ja neuvoton äiti. Illan lopputuloksena tyttö nukahti mun viereen, mutta ensimmäistä kertaa koskaan tutti suussa. Meillä ei tutti ole illalla/yöllä kelvannut ikinä. Kun nostin tytön sänkyynsä, hän havahtui ja itku oli lähellä alkaa uudelleen. Tuosta kahdesta tunnista paniiki-itku alkoi vain kerran ja silloin rauhoitin tytön syliini. Kaikki muu oli protesti-itkua. Onneksi oli vertaistukea muista äideistä, jotka muistuttivat, että vahingollista on vain se itku mihin ei vastata. Kyllä siinä itseään tuli silti epäiltyä monta kertaa ja sitä teenkö oikein tai voiko "kamppailusta" seurata mitään hyvää.

Yllättäen loppuyö sujui aivan loistavasti, sillä tyttö heräsi vasta puoli neljältä, söi ja jäi viereen nukkumaan. Siinä se kainalossa tutin kanssa nukkui melkein seitsemään asti. Ei ole tapahtunut koskaan ennen. Tuon yön jälkeen päätin, että jos yöunemme paranevat näin paljon sillä, että illat ovat hetken vaikeampia, kannattaa taival kulkea.

Kolmantena iltana vei n. puoli tuntia, että tyttö nukahti omaansa. Tuosta ajasta se kitisi vain hetken. Tunne oli vähintäänkin hämmästynyt! Kolmesti se vielä havahtui kun yritin hiippailla pois makkarista, mutta rauhoittui joka kerta tutilla ja silittelyllä. Taas kerran tyttö nukkui melkein neljään, söi ja nukkui seitsemään. Sitten hän vielä ns. tissitorkutteli yli kahdeksaan. Meillähän siis jo ties miten pitkään on herätty kuudelta, joten voitte kuvitella mun hämmästyksen kun katsoin kelloa ja totesin sen olevan yli kahdeksan.

Neljäntenä iltana siirto omaan sänkyyn nosti taas aivan älyttömän suuttumuksen. Puoli tuntia suoraa huutoa. Nousuyrityksiä, kieppumista, haukottelua ja sitten taas suoraa huutoa kunnes yhtäkkiä tyttö hyväksyi mun käden kylkensä päälle hytkyttämään ja rauhottui nukkumaan n. viidessä minuutissa. Hetken päästä havahtui, käänsi kylkeä ja jatkoi unta. Jälleen nukuttiin kolmeen saakka ja siitä syömisen jälkeen jatkettiin unia. Kerran rauhoitin tutilla.

Eilen oli jo viides ilta. Vinkin saaneena päätin laittaa tytön suoraan mahalleen kun siirsin vierestäni pois. Jotkut vauvan nukahtavat paremmin mahalleen. Ihan pikkuvauvojahan suositellaan nukutettavan kyljellään, mutta tämän ikäiset jo itse määrittävät oman nukkuma-asentonsa. Tyttö hieman kiukutteli, mutta sain tassutella selästä ja siihen hän sitten tutin kanssa rauhottui nukkumaan kymmenessä minuutissa. Puolisen tuntia myöhemmin hän havahtui ja itkeskeli sängyssään. Kävin laittamassa pitkälleen ja annoin tutin, johon rauhottui. Uskomatonta! Yöllä sitten heräsin siihen, että hän oli polvillaan reunaa vasten. Koitin rauhoittaa sänkyynsä, mutta tyttö kovin kiukustui. Päätin vilkaista kelloa ja niin vaan näytti jo puolta viittä! Nostin nötterön viereen ja syömisen jälkeen unta riitti taas seitsemään asti ja silloin heräsin höpöttelyyn korvani juuressa.

Jokaisessa vaiheessa ollaan valittu meille parhaiten sopiva tapa, se missä saadaan eniten levättyä. Lapsen kehityksen myötä nukkumajärjestelyjä on ollut tarpeen muuttaa. En voi siis sanoa kannattavani tai vastustavani mitään tiettyä nukkumajärjestelyä. Kaikki ovat toimineet aikansa. Nyt voin sanoa yöllisten jatkuvien heräilyjen olleen läheisyyden tarvetta. Paremmat yöunet näkyvät siinä, että läheisyyttä tankataan päivällä ja eroahdistus on suorastaan koko perheen hermoja raastavaa kun äidin häviäminen samasta huoneesta saa aikaan pää punaisena huudon. Läheisyys on alkanut myös tarkoittamaan sylittelyä ja halailua eikä pelkästään tissittelyä. Tämä muutos on selkeästi tullut parempien öiden myötä.

Siispä aikansa kutakin ja mikään muu ei ole pysyvää paitsi muutos. Jospa seuraava muutos tapahtuu sitten siihen, että tyttö nukkuu yhtä soittoa kahdeksaan asti ;)