maanantai 4. toukokuuta 2015

Aikansa kutakin

Mietin tänään lenkillä, että taidanpa vähän naputella blogia jos tyttö jää vielä nukkumaan. Toistaiseksi vaikuttaa hyvältä. Valittavana oli tällä kertaa kaksi aihetta, joista toinen koskee meidän perheen nukkumajärjestelyjä ja toinen taas sitä miten paljon odotuksia sekä arvostelua kohdistamme toistemme tapoihin olla äiti.

Tulin siihen tulokseen, että otan käsittelyyn nukkumajärjestelyt. Hieman kevyempi aihe kuitenkin vaikka omalla tavallaan hyvinkin väsyttävä. Varoitus: Tämä stoori on pitkä :D

Ihan alussa tyttö nukahti aina syliin ja siitä hänet kannettiin omaan sänkyyn. Hänen sänkynsä oli kiinni meidän sängyssämme, minun puolellani. Menimme ensimmäiset viikot aina koko porukka yhtä aikaa nukkumaan kun helposti kello saattoi olla 00-01 ennen kuin uni tuli. Sylivauvalla kun ei vielä mitään vuorokausirytmiä ole. Painokehitykseensä nähden tytön ei saanut antaa nukkua 4-5 tuntia pidempään vaan hänet piti herättää syömään. Näin tuli toimia siihen saakka kunnes syntymäpaino oli saavutettu. Meidän kohdalla se vei monta viikkoa. Muistan kuinka tavattoman turhauttavaa oli herätellä pientä ihmistä, sillä joskus vei tunninkin ennen kun sain hänet niin hereille, että hän söi. Sitten syöminen kesti ehkä 10 min ja taas kaveri oli unessa. Ensimmäiseltä syötöltä tyttö jäi viereen nukkumaan. Aamupuolella sitten heräili kyllä itsestään syömään. Aamut saattoivat venyä puolillepäivin...

En oikein enää muista kauanko tuota omaan sänkyyn laittamista kesti, mutta sitten tuli vaihe, ettei se enää onnistunut. Lapsi heräsi joka kerta kun hänet yritti laittaa omaansa. Ehkä viikon, kaksi, onnistuttiin jossain vaiheessa siirtämään viltin sisällä omaan sänkyynsä, mutta sitten siihenkin tuli stoppi. Tutti ei kelvannut ja mun oli aina pakko käydä samaan aikaan (22-23) nukkumaan. Sinänsä se ei haitannut, koska en tuota pidempään olisi jaksanut valvoakaan... Koko ajan tytöllä oli tosi hyvät päiväunet, joten sain silloin omaa aikaa. Siirryttiin siis kokonaan perhepetiin ja pinnasänky toimi vain putoamisesteenä. Miestä jännitti aluksi perhepedissä nukkuminen, mutta huomasi hänkin siten, ettei jyrää lasta edes unissaan. Väitän, että isälläkin on vaisto silloin kun vauva nukkuu sängyssä. Minun "tajuttomana" nukkuva mieheni nukkui nätisti aivan sängyn toisella reunalla eikä puhettakaan unissa huiskimisesta. Perhepedissä nukkuminen tuntui tuolloin parhaalta vaihtoehdolta ja sain itse levättyä eniten. Raskainta oli se, ettei tyttö huolinut tuttia vaan olisi etenkin aamuyön roikkunut rinnalla koko ajan sitä tuttinaan käyttäen.

Kun nukkumaanmenot alkoivat aikaistua, tuli vastaan se kuinka päästä pois makkarista. Kyllä siinä ninjaa leikin muutamankin kerran kun yritin poistua vauvan vierestä, mutta joku yhdeksäs aisti vauvoilla on ja aina neiti avasi silmänsä eikä todellakaan rauhoittunut takaisin uneen ilman minua. Joulun tietämillä tuli sitten itselle mitta täyteen ja totesin, että perhepedissä nukkumiseen täytyy tulla muutos. Hankalien iltojen lisäksi yöt olivat muuttuneet levottomiksi eikä pitkiä unipätkiä juurikaan ollut. Tutkailtiin toimisiko pinnis sivuvaununa meidän jenkkisängyn kanssa ja toimihan se. Ensimmäiset illat tyttö hieman protestoi kun siirsin sen unisena omaan sänkyynsä. Todella nopeasti se kuitenkin oppi, että myös yösyöttöjen jälkeen unet jatkuvat omassa sängyssä. Aamupuolella hän sai jäädä viereen. Unenlaatu parani meillä molemmilla. On myös myönnettävä, että oli aika luksusta saada pyöriä sängyssä ihan mihin suuntaan vaan ja nukkua myös vasemmalla kyljellä :D Tyttö kun nukkui yleensä aina minun ja pinniksen välissä oikealla puolella. Tyttö rupesi käymään unille n. klo. 20 ja minä pääsin helposti pois makkarista. Joskus hän havahtui ja sitten suoritettiin "tissitainnutus" uudelleen. Tyttö nukkui helposti esim. 20-03 ja aamuyön heräili parin tunnin välein. Unirytmi oli minulle oikeinkin ok.

Vajaa kuukausi sitten yöt alkoi muuttua tosi levottomiksi, tyttö heräili vähän väliä ja oli ryömimässä sivuvaunusta minun luokseni. En myöskään saanut enää siirrettyä takaisin omaan sänkyynsä. Hampaita, kehitystä, flunssaa yms. kuten edellisessä kirjoituksessa manasin. Oma olo oli aamuisin ihan seis. Jonkun kerran n. kuukauden välein olin yrittänyt saada tyttöä nukahtamaan omaan sänkyynsä, mutta siitä tuli hirveä raivo. Ihan ymmärrettävästikin. Hän on aina saanut nukahtaa rinnalle eikä voinut yhtäkkiä käsittää miksi se häneltä nyt kielletään vaikka äiti on vieressä. Kuulun kyllä heihin, joiden mielestä rinnalle nukuttaminen on ihan sallittua. Se on monelle imetetylle vauvalle turvallisin paikka. Jokainen äiti ja perhe valitsee heille parhaiten sopivat tavat. Tulin siihen tulokseen, että jatkan rinnalle nukuttamista. Iltaisin omaan sänkyyn siirron jälkeen kasasin ison tyyny-/peittovallin esteeksi, ettei neiti pääse kierimään omasta sängystään pois.

1,5 viikkoa sitten tyttö punnersi itsensä seisomaan lelukorin reunaa vasten. Koin, että on pakko pudottaa pinnasängyn pohjaa matalemmalle ja kiinnittää reuna. Ensimmäinen ilta jo osoitti sen, ettei minun olisi toivoakaan siirtää lasta nukkuvana laidan yli. Ensimmäisen puoli tuntia lapsi kitisi ja nousi pystyyn. Kippasin hänet aina uudelleen pitkälleen. Seuraavan puoli tuntia hän kieppui sängyssä, ei jaksanut pitää päätään pystyssä ja haki unta. Sitten katkesi kärsivällisyys ja alkoi huuto. Mikään keino ei rauhoittanut lasta vaikka olin vieressä. Kun huuto yltyi todella kovaksi (ei enää pelkkää protestia) otin tytön syliin rauhoittumaan. Shhhhhuhisemalla ja silittämällä se sitten yhtäkkiä omaansa nukahti kun jäi kuuntelemaan erikoista ääntä. 2,5 tuntia myöhemmin n. 22:30 olin aika väsynyt. Puoli kolmelta tyttö heräsi ensimmäisen kerran enkä todellakaan yrittänyt enää siirtää takaisin omaan sänkyyn. Aamupuoli oli levoton...

Toinen ilta ei ollut yhtään helpompi. Joka kerta kun yritin laskea hänet omaan sänkyynsä, huuto alkoi uudelleen. Hän roikkui mun hiuksissa kiinni, etten vain laskisi häntä sänkyynsä. Kaksi tuntia itkua ja lukuisia palautuksia pitkälleen. Oma sydän tuntui repeytyvän irti kun toinen oli aivan lohduton. Lohduton lapsi ja neuvoton äiti. Illan lopputuloksena tyttö nukahti mun viereen, mutta ensimmäistä kertaa koskaan tutti suussa. Meillä ei tutti ole illalla/yöllä kelvannut ikinä. Kun nostin tytön sänkyynsä, hän havahtui ja itku oli lähellä alkaa uudelleen. Tuosta kahdesta tunnista paniiki-itku alkoi vain kerran ja silloin rauhoitin tytön syliini. Kaikki muu oli protesti-itkua. Onneksi oli vertaistukea muista äideistä, jotka muistuttivat, että vahingollista on vain se itku mihin ei vastata. Kyllä siinä itseään tuli silti epäiltyä monta kertaa ja sitä teenkö oikein tai voiko "kamppailusta" seurata mitään hyvää.

Yllättäen loppuyö sujui aivan loistavasti, sillä tyttö heräsi vasta puoli neljältä, söi ja jäi viereen nukkumaan. Siinä se kainalossa tutin kanssa nukkui melkein seitsemään asti. Ei ole tapahtunut koskaan ennen. Tuon yön jälkeen päätin, että jos yöunemme paranevat näin paljon sillä, että illat ovat hetken vaikeampia, kannattaa taival kulkea.

Kolmantena iltana vei n. puoli tuntia, että tyttö nukahti omaansa. Tuosta ajasta se kitisi vain hetken. Tunne oli vähintäänkin hämmästynyt! Kolmesti se vielä havahtui kun yritin hiippailla pois makkarista, mutta rauhoittui joka kerta tutilla ja silittelyllä. Taas kerran tyttö nukkui melkein neljään, söi ja nukkui seitsemään. Sitten hän vielä ns. tissitorkutteli yli kahdeksaan. Meillähän siis jo ties miten pitkään on herätty kuudelta, joten voitte kuvitella mun hämmästyksen kun katsoin kelloa ja totesin sen olevan yli kahdeksan.

Neljäntenä iltana siirto omaan sänkyyn nosti taas aivan älyttömän suuttumuksen. Puoli tuntia suoraa huutoa. Nousuyrityksiä, kieppumista, haukottelua ja sitten taas suoraa huutoa kunnes yhtäkkiä tyttö hyväksyi mun käden kylkensä päälle hytkyttämään ja rauhottui nukkumaan n. viidessä minuutissa. Hetken päästä havahtui, käänsi kylkeä ja jatkoi unta. Jälleen nukuttiin kolmeen saakka ja siitä syömisen jälkeen jatkettiin unia. Kerran rauhoitin tutilla.

Eilen oli jo viides ilta. Vinkin saaneena päätin laittaa tytön suoraan mahalleen kun siirsin vierestäni pois. Jotkut vauvan nukahtavat paremmin mahalleen. Ihan pikkuvauvojahan suositellaan nukutettavan kyljellään, mutta tämän ikäiset jo itse määrittävät oman nukkuma-asentonsa. Tyttö hieman kiukutteli, mutta sain tassutella selästä ja siihen hän sitten tutin kanssa rauhottui nukkumaan kymmenessä minuutissa. Puolisen tuntia myöhemmin hän havahtui ja itkeskeli sängyssään. Kävin laittamassa pitkälleen ja annoin tutin, johon rauhottui. Uskomatonta! Yöllä sitten heräsin siihen, että hän oli polvillaan reunaa vasten. Koitin rauhoittaa sänkyynsä, mutta tyttö kovin kiukustui. Päätin vilkaista kelloa ja niin vaan näytti jo puolta viittä! Nostin nötterön viereen ja syömisen jälkeen unta riitti taas seitsemään asti ja silloin heräsin höpöttelyyn korvani juuressa.

Jokaisessa vaiheessa ollaan valittu meille parhaiten sopiva tapa, se missä saadaan eniten levättyä. Lapsen kehityksen myötä nukkumajärjestelyjä on ollut tarpeen muuttaa. En voi siis sanoa kannattavani tai vastustavani mitään tiettyä nukkumajärjestelyä. Kaikki ovat toimineet aikansa. Nyt voin sanoa yöllisten jatkuvien heräilyjen olleen läheisyyden tarvetta. Paremmat yöunet näkyvät siinä, että läheisyyttä tankataan päivällä ja eroahdistus on suorastaan koko perheen hermoja raastavaa kun äidin häviäminen samasta huoneesta saa aikaan pää punaisena huudon. Läheisyys on alkanut myös tarkoittamaan sylittelyä ja halailua eikä pelkästään tissittelyä. Tämä muutos on selkeästi tullut parempien öiden myötä.

Siispä aikansa kutakin ja mikään muu ei ole pysyvää paitsi muutos. Jospa seuraava muutos tapahtuu sitten siihen, että tyttö nukkuu yhtä soittoa kahdeksaan asti ;)

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus!Tutti taitaa tuoda aika paljon turvallisuuden tunnetta vauvoille... Meillä oli pikkumiehellä juuri tuossa samassa iässä eroahdistusta myös vaikka yöt ovatkin menneet suht samalla tavalla koko ajan. Nyttemmin kyllä erossa (tai edes muutaman metrin päässä) olokin sujuu jo huomattavasti paremmin. �� Tänään juuri kikattaen konttasi monta kertaa mahdollisimman kauas ja sieltä vilkutteli iloisena, kun vielä hetki sitten halusi jatkuvasti vaan syliin. Toivotaan teille aina vaan parempia unia! �� t.I&T

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Tutissa mielenkiintoista on se, että ihan pienenä se kelpasi välillä. Sitten se ei kelvannut oikeastaan ollenkaan ennen puolta vuotta. Nyt vasta omaan sänkyyn siirtämisen jälkeen tutti on ruvennut kelpaamaan huomattavasti paremmin. Kohtahan siitä sitten pitäisi jo vierottaakin.. Heh. Tuttia meillä tosin ei syödä hereillä ollessa kuin ihan "hätätilanteessa".

      Kyllä on tosi rankkaa tämä eroahdistus, mutta onneksi sekin on vain vaihe :)

      Poista