keskiviikko 26. elokuuta 2015

Yksikön 3. persoona

Äiti laittaa, äiti vaihtaa, äiti antaa, äiti ottaa...

Tuttua?

Mikä ihme siinä on, että lapselle pitää sössöttää itsestään yksikön kolmannessa persoonassa? Tietääkö joku vastauksen? Minä en. Enhän miehellekään sano, että Anna tekee nyt ruoan tai Annaa ottaa nyt vähän aivoon!

Samaan sarjaan menee hauva, poppa, heppa ja mitä näitä nyt on. Koira, kuuma ja hevonen jos suomea puhutaan. Heppaan olen sortunut - muihin en!

Ja miksi sille lapselle pitää opettaa mitä eläimet sanoo? Eikö olennaisempaa ole mitä eläimiä ne on? Meillä tosin asuu nuori kapinallinen. Ainoa eläin, jota hän tällä hetkellä matkii, on koira. Meidän neidin mielestä koirat ei sano hau vaan ne sanoo mrrrrrrrrrrrrr. Oletteko sitä paitsi koskaan kuunnelleet mitä kanat oikeasti sanovat? Minä olen sitä mieltä, että ne sanovat pot pot pot pot vaan yleensä taidamme opettaa kot kot kot kot.

Joskus tämä touhu menee hieman liian pitkälle. Pari iltaa sitten olin koirien kanssa lenkillä. Kun toinen hinoista tipahti kädestäni, spontaanisti ääneen totesin "taas äidiltä tippui hihna", naurahdin itselleni ja tunsin oloni vähintäänkin hölmöksi.

Tähän sitä on tultu.

Anna haluaa siis toivottaa teille oikein hyvää yötä!

maanantai 24. elokuuta 2015

Varjosta valoon

Viime aikoina olen monesti pysähtynyt siihen ajatukseen kuinka onnekas olen. Olen kulkenut pitkän matkan niistä pimeistä hetkistä, jolloin tuntui siltä, ettei kukaan minua kaipaisi vaikka lakkaisin olemasta.

Minä kaipaisin elämää jos ei sitä olisi. Taitaa mennä paradoksin puolelle, mutta kuinka todelta tuo lause nyt tuntuu.

Jokainen päivä ei ole helppo, en totisesti ole hyvällä tuulella kaiken aikaa enkä millään muotoa koko ajan kärsivällinen kasvattaja, puoliso, lastensuojeluyksikön ohjaaja saati ystävä. Olen itsepäinen, tempperamenttinen, hankalakin ja tietyissä asioissa hyvinkin huonolla itseluottamuksella varustettu. Silti minusta tuntuu, että annan elämälle, itselleni ja läheisille kaikkeni - hyvällä tavalla.

Luotto tulevaisuuteen on vahvempi kuin koskaan. Menneisyys on muokkautunut osaksi minua ja näyttäytyy vahvuutena eteen tulevissa haasteissa.

Yritin muuten kaikin tavoin tehdä edes jotain vaihtaakseni koulutuslinjaa. Mikään ei onnistunut. Ei sitten niin mikään. Ehkä näin on tarkoitettu, alan nyt uskoa siihen. Tulin jopa siihen lopputulokseen, että katson asiaa väärästä näkövinkkelistä ja tässäkin asiassa suuntasin katseen tulevaisuuteen. Kyseinen koulutulinja voi kuitenkin olla se, joka minun kannattaa käydä. Aika näyttää.

Elämä on opettanut paljon ja uskon, että se tulee opettamaan vielä enemmän. Aina tulee katsottua aikaa taaksepäin kuinka ensin 15 vuotiaana kuvittelee olevansa tosi aikuinen, parikymppisenä naureskelee miten lapsi sitä silloin olikaan. Nyt kolmenkympin rapulla voikin sitten naureskella sille ajatukselle, että parikymppisenä olisi ollut aikuinen. Juuri nyt huvittaa jo valmiiksi kun tietää, että kymmenen vuoden päästä taas katsoo aikaa taaksepäin ja naureskelee itselleen ;)

Kuten minulle juuri todettiin: "Elämä on ihmisen parasta aikaa. Vai miten se meni?" En voisi olla enempää samaa mieltä!


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Synttärihumua

Alkaa olla jo kiire töihin, mutta pakko ihan äkkiä jakaa kanssanne nämä tunnelmat. Vaikka virallinen päivä on ensi viikonloppuna, käytännön syistä juhlimme viime sunnuntaina.

Eniten toivoin, että juhla olisi tunnelmaltaan onnistunut ja niin se oli! Sen tekivät paikalla olleet, muuten meitä muistaneet ja leipomuksissa auttaneet ystävät sekä sukulaiset. Koti oli parhaimmillaan, sää suosi ja neiti itsekin oli kuin aurinko!















Nyt on pakko kiitää! Palailen aiheeseen :)

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kiirettä carpe diemin kanssa...

Muutaman kerran on tullut mietittyä miksi blogi ei päivity niin usein kuin haluaisin. Kuitenkin aiheita vilisee päässä tuon tuosta. Aikaa tietysti on rajallisesti, mutta ehtisihän sitä joskus illalla tai näin päikkäreiden aikaan. Pääsin kuin pääsinkin ongelman ytimeen luettuani erään toisen kirjoituksen.

Olen hyvinkin spontaani ihminen, toimin nopeasti ja monesti myös hetken mielijohteesta. Tämä aiheuttaa harmaita hiuksia etenkin rakkaalle puolisolleni, joka aika monesti jarruttelee hyvinkin hätäistä emäntää :D

Kuitenkin yleensä kirjoitukset syntyy juuri siitä hetken mielijohteesta. Saan ajatuksen ja se pitäisi saada tuotettua tekstin muotoon. Mutta kun se carpe diem puuttuu! Kun voisikin iskeä pyrstönsä heti penkkiin ja hakata ajatuksensa koneelle juuri sillä hetkellä kun on oikea fiilis. Sitä fiilistä on ajatuksenvirtaa on ihan mahdotonta löytää myöhemmin. Se teksti ei vaan tunnu enää samalta ja sen täytyy tuntua! Jos ei se tunnu niin se ei ole minua.

Tällä hetkellä olen eniten fiiliksissä siitä miten mahtavia ihmisiä olen saanut elämääni! Osa on kääntymässä ja osa jää. Olen saanut tavata mielettömän kiinnostavia ihmisiä, joilla on upeita ajatuksia elämästä. Kunpa olisi enemmän aikaa kuunnella ja oppia.

Yhä enemmän vahvistuu ajatus siitä, että minäkin olen matkalla jonnekin vaikken vielä tiedä minne. Koko tulevaisuus on auki ja ehkä enemmän kuin koskaan odotan sitä mitä se tullessaan tuo. Parasta kaikessa on, että elämä kotona on paljon arvokkaampaa kuin aiemmin.

Hyvä ystäväni sanoi, että pian töihin palaamisen jälkeen elämän eri roolit alkavat hahmottua entistä paremmin. Ymmärrän sen nyt. Olen kiitollinen niistä sanoista, sillä ne ovat tukemassa minua eteenpäin. Olen kiitollinen siitä, että elämä on merkityksellistä. Olen kiitollinen varsin monesta asiasta ja tekisi mieli vain hehkuttaa!

Vuoden rajapyykin lähestyessä, lähestyy myös kolmenkympin rajapyykki. Se on ihan nurkan takana. Aiempi kolmenkympin kriiseily on kadonnut ja entistä enemmän tunnen, että tästä alkaa kolmenkympin mahdollisuudet tehdä elämästä oman näköistä. Ei elämäänsä koskaan voi täysin itse määrätä, mutta voi siihen ainakin vaikuttaa.

Näiden aurinkoisten päivien jälkeen on kyllä vielä (lapsipainotteiset) kuvaterveiset paikallaan!

 Virallinen uinninvalvoja!

Meidän perheen esittelykelpoisimmat kesävarpaat :D

Hellepäivän hiekkaleikit Launeen perhepuistossa Lahdessa.

<3


perjantai 7. elokuuta 2015

Rakkaudesta

Vuoden rajapyykin lähestyessä olen pyörinyt jokseenkin kiitollisissa ja rakkauden täyttämissä tunnelmissa.

Minun maailmassani ei mikään ole sen suurempaa kuin rakkaus omaa lasta kohtaan. Tai ehkä on... Sitä suurempaa on lapsen rakkaus vanhempaansa kohtaan. Se on vieläkin puhtaampaa ja syvempää.

Olen suunnattoman kiitollinen tästä kuvasta. Rakastan sitä. Se syntyi hetkessä enkä tiennyt sitä otettavan. Siihen kiteytyy kaikki se mitä tunnen. Rakastan tätä pientä ihmistä kaikesta sielustani ja sydämestäni.

"Kuinka minut sä löysit, oma lapseni pien,
kuinka juuri mun luokseni etsit sä tien?
Maailman tiet ovat haaraiset, risteää polut,
maitä yhdistää aika ja yhdistää solut.

Kuinka outo on aika, tuo päivien juoksu,
kuinka tuttu ja rakas sun ihosi tuoksu!
Sinun tuoksusi viesti on aikojen takaa,
sinun sukusi kuiskaus. Hiljainen. Vakaa.

Se kuiskaus on silmies pohjalla palo,
kuin tähtien kirkkaasti vilkkuva valo.
Se kaipaako kauas, missä tähtöset hohtaa,
esiäidit, esi-isätkin unessa kohtaa?

Sinä pieni ja hauras, miten tiesit sä tulla?
Onko matkastas muistikuvia sulla?
Meiltä aikuisilta on unhossa reitti,
tämän elämän opit sen tieltänsä heitti.
Nuku, lapseni, rauhassa - minä liikaa kai kysyin
vauvana itsekin äidille vaiti mä pysyin..."
- Lauri Lehtinen -