perjantai 7. elokuuta 2015

Rakkaudesta

Vuoden rajapyykin lähestyessä olen pyörinyt jokseenkin kiitollisissa ja rakkauden täyttämissä tunnelmissa.

Minun maailmassani ei mikään ole sen suurempaa kuin rakkaus omaa lasta kohtaan. Tai ehkä on... Sitä suurempaa on lapsen rakkaus vanhempaansa kohtaan. Se on vieläkin puhtaampaa ja syvempää.

Olen suunnattoman kiitollinen tästä kuvasta. Rakastan sitä. Se syntyi hetkessä enkä tiennyt sitä otettavan. Siihen kiteytyy kaikki se mitä tunnen. Rakastan tätä pientä ihmistä kaikesta sielustani ja sydämestäni.

"Kuinka minut sä löysit, oma lapseni pien,
kuinka juuri mun luokseni etsit sä tien?
Maailman tiet ovat haaraiset, risteää polut,
maitä yhdistää aika ja yhdistää solut.

Kuinka outo on aika, tuo päivien juoksu,
kuinka tuttu ja rakas sun ihosi tuoksu!
Sinun tuoksusi viesti on aikojen takaa,
sinun sukusi kuiskaus. Hiljainen. Vakaa.

Se kuiskaus on silmies pohjalla palo,
kuin tähtien kirkkaasti vilkkuva valo.
Se kaipaako kauas, missä tähtöset hohtaa,
esiäidit, esi-isätkin unessa kohtaa?

Sinä pieni ja hauras, miten tiesit sä tulla?
Onko matkastas muistikuvia sulla?
Meiltä aikuisilta on unhossa reitti,
tämän elämän opit sen tieltänsä heitti.
Nuku, lapseni, rauhassa - minä liikaa kai kysyin
vauvana itsekin äidille vaiti mä pysyin..."
- Lauri Lehtinen -

1 kommentti:

  1. Ihana kirjoitus ja kuva <3 Niin rakkaita nämä pienet suuret ihmeet! -Inka

    VastaaPoista