lauantai 14. marraskuuta 2015

Hyvän olon äärelle

Olen viime aikoina viihtynyt itseni kanssa erilaisten tuntemusten äärellä. Elämä on asetellut eteen tilanteita, joissa on ollut pakko luottaa omaan tunteeseen. Sen sanoittaminen ei ole helppoa ja sen perusteleminen on vielä vaikeampaa. Tulee pieniä tilanteita, joista syntyy kokonaisuuksia.

Tämän päivän uutisointi Pariisin terrori-iskuista oli pysäyttävä. Ensin sosiaalisessa mediassa tuli vastaan myötätunnon osoitukset Pariisille. Tässä vaiheessa toki rupesin etsimään tietoa siitä mitä on tapahtunut. Iltapäivälehdet omaan tyyliinsä mässäilevät uutisella. Tapahtunut on järkyttävää suuressa mittakaavassa, mutta vieläkin järkyttävämpää se on pienessä mittakaavassa. Yksilötasolla. Kuinka paljon tuskaa tapahtuneesta aiheutuu jopa tuhansille ihmisille, jotka jäävät kaipaamaan iskussa menehtynyttä ihmistä.

Uskon siihen, että siellä missä on murhetta, se muuttuu vallitsevaksi olotilaksi. Ilon tartuttaminen tuntuu monesti olevan vaikeampaa kuin surun. Sitä löytää itsensä sen kysymyksen ääreltä: Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Vaikka yksi olisikin aidosti iloinen, muut saattava ympärillä olla surullisia ja ahdistuneita. Pahimmillaan yksikin kadottaa ilonsa. Paha olo tarttuu niin paljon helpommin ja mieli muuttuu mustaksi.

Mistä hyvä olo syntyy? Minulle se syntyy mahdollisuudesta olla itseni äärellä. Se syntyy rohkeudesta kohdata itseni, hyväksyä huonot puoleni ja kääntää suuntaa. Se syntyy rehellisyydestä itseäni ja läheisiäni kohtaan. Se syntyy anteeksiannosta ja armollisuudesta itselleni, sen hyväksymisestä että olen tehnyt virheitä. Se syntyy ihmisistä, joiden kanssa minulla on hyvä olla. Se syntyy muiden hyväksynnästä kun he tutustuvat oikeaan minääni. Kaikki eivät hyväksy. Se ei ole minulta pois.

Ihana Kia kirjoitti kerran tämän blogitekstin jokaisen ihmisen arvokkuudesta.

Se poiki heti seuraavan ajatuksen:

"Mitä enemmän alkaa itseään rakastaa, sitä vähemmän tarvitsee enää kokea olevansa suosittu. Kun suosioon pyrkimisestä luopuu, huomaakin yhtäkkiä saavansa elämäänsä niitä ihmisiä, jotka ovat aitoja eivätkä välitä yksilön heikkouksista. Silloin voi huomata muuttuneensa itse aidoksi. Sen myötä taas elämä saa lisävärejä, ihan kaikissa sävyissä

Tommy Hellstenin elämän paradoksi: Saat sen mistä luovut."

Kaiken maailmassa lisääntyvän pahuuden äärellä on entistä tärkeämpää antaa hyvän kiertää. Juuri eilen totesin eräälle ystävälle oppineeni sen, ettei kyseenalaisin keinoin oman edun tavoittelusta seuraa mitään hyvää. Olen joutunut jälleen kohtaamaan itseni ja tunnustamaan tosiasioita. Samalla koen elämäni pelastuneen. Itsensä kanssa rehellisenä eläminen tuottaa elämään enemmän hyvää kuin mikään muu.


Oodi ilolle on myös ihastuttava työyhteisömme jäsen. Hänen ilonsa, innostuksensa ja tunneskaalansa on niin aito, että se tarttuu väkisinkin. Hän suo ympärilleen valoa ja jopa lapsenomaista ilakointia. Kunpa meistä jokainen osaisi vaalia hänen kaltaisiaan ihmisiä emmekä vetäisi heitä mukanamme murheisiin. Väitän, että jokainen viettää aikaa mieluummin hyvässä olotilassa kuin harmittelun keskellä.

Miksi siis emme antaisi hyvän kiertää :)

tiistai 3. marraskuuta 2015

Elämänkipua

Olin maalannut sen ruusuisen kuvan missä teen 20h työaikaa siihen saakka kunnes lapsi on 1,5- vuotias ja aloittaa päivähoidon. Siihen asti isovanhemmat auttaisivat hoidon kanssa. Sitten tyttö menisi 2-3 päivää viikossa hoitoon ja edelleen tekisin vain 30h viikossa kunnes lapsi on kahden vuoden ikäinen ja olisi valmiimpi olemaan enemmän päivähoidossa.

Todellisuus tuli päin kasvoja.

Nyt 1v2 (ja puol)kk opettelee perhepäivähoitoon. Ensin harjoitellaan hieman vähemmän ja sitten on varattu täysi paikka. Ei kaikki päivät varmaankaan täyty vaikka niistä maksetaan, mutta jos minä olen vapaalla on tyttö kotona. Kaikki ei mennyt suunnitellusti. Talouskaan ei pyöri enää tätä kauempaa. Homma ei toimi.

Tänäkin aamuna todellisuus iski minua avokämmenellä kun tyttö alkoi itkeä jo kun painoin perhepäivähoitajan ovikelloa. Toisen äidin myötätuntoiset kasvot eivät helpottaneet tunnetta. Hymyillen luovutin raivokkaana itkevän lapsen perhepäivähoitajan syliin, halasin, käännyin kannoillani ja kyyneliä nieleskellen suuntasin hissiin sen toisen äidin kanssa. Hymyilin silti, koska niin kuuluu tehdä. Sanoin, että kyllä tämä tästä. Sanoin sen ehkä enemmän itsellen. Hän kertoi, että alusta asti heidän tyttönsä on viihtynyt todella hyvin. Ajattelin, että se on hyvä, koska se vahvistaa sitä ajatusta, että hoitaja on hyvä.

Samalla tuli se voimakas ajatus kuinka olisin halunnut vielä pitää pienen kotona. Jälleen se iski päin kasvoja.

En ehkä kestäisi tilannetta ilman mielekästä työtä, josta nautin. Työtehtäväni ovat hieman muuttuneet ja todella kreivin aikaan. Ilman sitä tämä kaikki olisi voinut olla liian sietämätöntä. Olo on vähintäänkin ristiriitainen, koska tiedän myös voivani paremmin kun minulla on jotain muutakin puuhaa kuin olla kotona lapsen kanssa. Tarvitsen aikuisten juttuja aivoilleni.

Samalla kuitenkin joudun palaamaan siihen ajatukseen, että onko tämä oikein? Onko oikein olla tässä helvetillisessä oravanpyörässä ja luovuttaa lapsensa kasvu jonkun toisen seurattavaksi?Äitiminä vastaa, ettei se voi olla oikein, koska se tuntuu pahalta.

Näin sentään ensiaskeleet.

Juuri nyt kaipaan kipeämmin kuin koskaan viime syksyä kun tyttö oli vielä pieni ja sitä kuinka sain olla kotona. Ajatus arjesta oli vielä kaukana. Oli vain se hetki. On väistämätöntä, että aika juoksee eteenpäin ja vaikka jokainen kehityksen päivä tuo tullessaan iloa, on se samalla myös tavattoman haikeaa.

Yritän nähdä asian valoisammat puolet. Tyttö on reipastunut lapsikontakteissaan ja tavuttelu on selvästi lisääntynyt. Neiti ei myöskään roiku meissä illalla kiinni vaan luottaa siihen, ettemme enää häviä. Hän nukkuu hyvin muutamia yksittäisiä itkuheräämisiä lukuunottamatta ja on kaikin puolin oma itsensä.

Silti on väistämätön tosiasia, että aamu tuo jälleen tullessaan uuden iskun todellisuudelta...

 


"Tahtoisin tehdä puutarhan
Sinulle vartavasten
Sillä se on tarkoitettu
iloksi pienten lasten.

Koivut loihtisin prinsessoiksi,
kuuset hyviksi haltijoiksi.
Ja sellaisia kukkia jotka
tuutivat keijukaislapsia
minä kylväisin puiden alle
Niissä puissa kasvaisi satuja
ja hauskoja tarinoita
niissä olisi ilon marjoja
ja onnen omenoita.

Jos suojelusenkelin taimia
minä vielä jostain saisin
niin polkusi varret aivan täyteen
niitä istuttaisin.
Sen puutarhan portin lukitsisin
ja avaimet käteesi toisin
Kunpa ne suojelusenkelit
minä Sinulle antaa voisin!"
Hannele Huovi