tiistai 3. marraskuuta 2015

Elämänkipua

Olin maalannut sen ruusuisen kuvan missä teen 20h työaikaa siihen saakka kunnes lapsi on 1,5- vuotias ja aloittaa päivähoidon. Siihen asti isovanhemmat auttaisivat hoidon kanssa. Sitten tyttö menisi 2-3 päivää viikossa hoitoon ja edelleen tekisin vain 30h viikossa kunnes lapsi on kahden vuoden ikäinen ja olisi valmiimpi olemaan enemmän päivähoidossa.

Todellisuus tuli päin kasvoja.

Nyt 1v2 (ja puol)kk opettelee perhepäivähoitoon. Ensin harjoitellaan hieman vähemmän ja sitten on varattu täysi paikka. Ei kaikki päivät varmaankaan täyty vaikka niistä maksetaan, mutta jos minä olen vapaalla on tyttö kotona. Kaikki ei mennyt suunnitellusti. Talouskaan ei pyöri enää tätä kauempaa. Homma ei toimi.

Tänäkin aamuna todellisuus iski minua avokämmenellä kun tyttö alkoi itkeä jo kun painoin perhepäivähoitajan ovikelloa. Toisen äidin myötätuntoiset kasvot eivät helpottaneet tunnetta. Hymyillen luovutin raivokkaana itkevän lapsen perhepäivähoitajan syliin, halasin, käännyin kannoillani ja kyyneliä nieleskellen suuntasin hissiin sen toisen äidin kanssa. Hymyilin silti, koska niin kuuluu tehdä. Sanoin, että kyllä tämä tästä. Sanoin sen ehkä enemmän itsellen. Hän kertoi, että alusta asti heidän tyttönsä on viihtynyt todella hyvin. Ajattelin, että se on hyvä, koska se vahvistaa sitä ajatusta, että hoitaja on hyvä.

Samalla tuli se voimakas ajatus kuinka olisin halunnut vielä pitää pienen kotona. Jälleen se iski päin kasvoja.

En ehkä kestäisi tilannetta ilman mielekästä työtä, josta nautin. Työtehtäväni ovat hieman muuttuneet ja todella kreivin aikaan. Ilman sitä tämä kaikki olisi voinut olla liian sietämätöntä. Olo on vähintäänkin ristiriitainen, koska tiedän myös voivani paremmin kun minulla on jotain muutakin puuhaa kuin olla kotona lapsen kanssa. Tarvitsen aikuisten juttuja aivoilleni.

Samalla kuitenkin joudun palaamaan siihen ajatukseen, että onko tämä oikein? Onko oikein olla tässä helvetillisessä oravanpyörässä ja luovuttaa lapsensa kasvu jonkun toisen seurattavaksi?Äitiminä vastaa, ettei se voi olla oikein, koska se tuntuu pahalta.

Näin sentään ensiaskeleet.

Juuri nyt kaipaan kipeämmin kuin koskaan viime syksyä kun tyttö oli vielä pieni ja sitä kuinka sain olla kotona. Ajatus arjesta oli vielä kaukana. Oli vain se hetki. On väistämätöntä, että aika juoksee eteenpäin ja vaikka jokainen kehityksen päivä tuo tullessaan iloa, on se samalla myös tavattoman haikeaa.

Yritän nähdä asian valoisammat puolet. Tyttö on reipastunut lapsikontakteissaan ja tavuttelu on selvästi lisääntynyt. Neiti ei myöskään roiku meissä illalla kiinni vaan luottaa siihen, ettemme enää häviä. Hän nukkuu hyvin muutamia yksittäisiä itkuheräämisiä lukuunottamatta ja on kaikin puolin oma itsensä.

Silti on väistämätön tosiasia, että aamu tuo jälleen tullessaan uuden iskun todellisuudelta...

 


"Tahtoisin tehdä puutarhan
Sinulle vartavasten
Sillä se on tarkoitettu
iloksi pienten lasten.

Koivut loihtisin prinsessoiksi,
kuuset hyviksi haltijoiksi.
Ja sellaisia kukkia jotka
tuutivat keijukaislapsia
minä kylväisin puiden alle
Niissä puissa kasvaisi satuja
ja hauskoja tarinoita
niissä olisi ilon marjoja
ja onnen omenoita.

Jos suojelusenkelin taimia
minä vielä jostain saisin
niin polkusi varret aivan täyteen
niitä istuttaisin.
Sen puutarhan portin lukitsisin
ja avaimet käteesi toisin
Kunpa ne suojelusenkelit
minä Sinulle antaa voisin!"
Hannele Huovi

1 kommentti:

  1. ♥️ Ja vielä tulee se päivä kun lapsi iloisesti vilkuttaen jää hoitajan syliin ja se päivä kun kotiin hakiessa lapsi vain katsoo sinua ja toteaa että 'ei ihan vielä' -joku tekeminen on kesken. Toivotaan, että se päivä tulee pian ♥️

    VastaaPoista