maanantai 28. joulukuuta 2015

Suomalainen synkkyys

Lapsi on oppinut moikkaamaan. Ei se mitään sano, mutta aamulla lääkäriin mennessä 1v 4kk nosteli innolla tassua kaikille vastaantuleville ihmisille alkaen kadulta ja jatkaen sama odotusaulassa omaa vuoroaan varttuville. Ensimmäinen päässäni käynyt ajatus oli, etten tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Ihan kuin siinä olisi ollut jotain noloa. Onko minunkin otettava katsekontaktia näihin vieraisiin ihmisiin? Outo ja uusi tilanne.

Siitä se ajatus sitten lähti.

Arvaatteko kuinka moni nosti innolla tassua takaisin? Ei yksikään. Ainoat kontaktia ottavat ihmiset olivat äiti kahden lapsensa kanssa hississä sekä yksi maahanmuuttajamies, joka vuoroaan odotellessa hymyili tyttäreni touhuille. Minä hymyilin takaisin.

Olenko se hysteerinen äiti, jonka mielestä kaikkien on rakastettava minun herranterttuani ja oltava hänelle mukava? Mielellään kyllä, mutta ei se pakollista ole. Tämän ajatukseni takana piilee jotain hieman enemmän.

Ei tervehtiminen voi olla niin iso vaiva. Ei se tarkoita, että täytyisi pitää lapsista tai että vuorovaikutuksen pitäisi jotenkin jatkua. Aika usein vain kuulee sitä miten epäkohteliaita lapset ja nuoret ovat. Ei osata tervehtiä tai ottaa muita huomioon.

Jotenkin vaikea ymmärtää mistä se johtuu...

Eivät lapset ole ikuisesti lapsia vaan heistä kasvaa aikuisia.

Suomalaisia syytetään sisäänpäinkääntyneiksi ja maahanmuuttajatkin sanovat, että kukaan ei edes hymyile. Ei muuten tarvitse olla maahanmuuttaja törmätäkseen samaan ilmiöön. Hattu syvällä päässä ja kädet puuskassa istumme toisiamme huomioimatta. Omalla käytöksellämme opetamme lapsille, ettei tervehtiminen kannata. Puhumme suureen ääneen esimerkin voimasta, mutta teemme muuta kuin opetamme. Ei kai kohteliaisuus voi kuulua vain kanssakäymiseen kaikista lähimpien kanssa?

Omalla tavallaan nämä tilanteet lapsen kanssa ovat hieman surkuhupaisia. Pieni nappula tillittää kohdetta, nostaa innoissaan kätensä ja aikuinen jatkaa tyhjyyteen tuijottamista. Voin suorastaan kuulla hokeman "En nää, en nää, en nää, en nää...." En tiedä mitä tapahtuisi jos menisi itse kyykkyyn lapsen vierelle ja nostaisi oman kätensä pystyyn. Toimisiko se?

Pois pipo silmiltä ja ystävällinen katse kanssaihmiselle. En ainakaan itse halua kasvattaa lastamme siksi aikuiseksi, joka joskus tulevaisuudessa kokee tilanteen nolona kun oma lapsena moikkailee vieraille ihmisille. Koska näin järjellä ajatellen en näe siinä mitään noloa, vastenmielistä, hankalaa tai muutenkaan paheksuttavaa. Olen vain kasvanut hieman liian sisäänpäin kääntyneeksi suomalaiseksi.



lauantai 26. joulukuuta 2015

Meidän joulu

On tapaninpäivä ja joulu alkaa olla ohitse. Joulu oli erilainen kuin aiemmin. Katastrofin ja stressin ainekset olivat ilmassa kun sunnuntaina tytölle nousi 39 asteen kuume. Kaikki oli heikunkeikun ja ajattelin meidän joulun peruuntuvan. Asiasta löytyi hyvä puoli. Oli pakko asettua sohvalle kuumeisen nappulan syliksi kun unet sängyssä eivät kelvanneet. Oli rauhoituttava ja unohdettava kaikki hössötys. Kaksi päivää ja kuume oli poissa. Miehen lieviä flunssaoireita lukuunottamatta pysyimme itse terveinä ja suunnitelmista pystyttiin pitämään kiini.

Aatonaattoa vietimme minun sukuni kanssa, aattoa oman perheen kesken ja joulupäivää miehen suvun kanssa. Etukäteen otin paineita siitä miten aattoon saa joulun tuntua kun olemmekin kolmestaan aattoillan. Vieraat lähtivät aattona aamupäivällä ja mielen valtasi haikeus vaikka ajatus aaton vietosta olikin syntynyt meidän omasta tahdosta.

Yritin aikatauluttaa päivää. Kirkkoonkin täytyisi mennä. Moneltako syödään? Entäs ulkoilu? Jouluna täytyy ulkoilla! Entäs tytön lahjat? Milloin avataan, että ehtii leikkiä?

Ei mennäkään kirkkoon, ei jaksa kaivaa autoa tallista. Ei jaksa pukeutua siististi ja lähteä ihmisten ilmoille. Avataan lahjat päikkäreiden jälkeen! Mennään sitten ulos, syödään ja saunotaan. Ollaan vaan.

Siitä hetkestä alkoi jouluaatto. Ihanaa rentoa telkka-aikaa päikkäreiden aikaan, lapsen ihmetystä paketeista, ulkoilua perheen kesken, jouluruokaa ja joulusauna. Yhdestä omasta paketista paljastui DVD, joten ehdittiinpä vielä lapsen nukahdettua katsomaan yhdessä elokuva.

Joulu oli stressitön, leppoisa ja ruokaisa. On ollut ihanaa viettää lomaa yhdessä perheen kanssa ja tavata joulun aikaan myös muita läheisiä ihmisiä. Kiitos jokaiselle, joka meillä on käynyt joulumieltä tuomassa! Huomaan olevani ihan eri ihminen kuin arjen keskellä. Tiedän paremmin kuin aikoihin, että minun on saatava asiat parempaan tasapainoon. Ymmärrän sen, että aina ei elämä voi olla yhtä stressitöntä, mutta yhtä hyvin tiedostan senkin, että omilla valinnoillani voin vaikuttaa asioihin.

Mies starttaa arkeen maanantaina ja minä tiistaina. Alkuvuosi starttaakin varsin vauhdikkaasti kylpyhuoneremontin tahtiin. Taatusti siis emme tule pääsemään turhan helpolla ;) Itsellä seuraava kahdeksan päivän lomapätkä siintää jo helmikuun alkupuolella. Sitä jaksaa kun on mitä odottaa!


Miehen allergian takia meillä on oltava muovikuusi. Etenkin alussa kaipasin aina aitoa kuusen tuoksua ja jouluun liittyvää kuusenhakureissua. Nykyisin olen oikein tyytyväinen muovikuuseen, se on tuhannesti parempi kuin ei kuusta ollenkaan :)

 Vanhassa talossa takka on keittiössä. Niinpä tuikut pääsivät luomaan keittiöön joulun tunnelmaa.

Ei niin jouluinen sää. Tänään onneksi on alkanut lämpötila laskea, mutta lumesta ei ole vielä tietoakaan. Voi kunpa lumi pian saitaisi ja jäisi maahan!


Meitä on muistettu niin vierailuin, omin leivonnaisin kuin lähialueen tilan tuomisilla.


Pieni assistentti isänsä kanssa paketteja avaamassa. Tytön mekko on hieman päälle parikymppisen tätinsä virkkaama. Nostan hattua! Selviydyn itse villasukista, mutta että näin siistiä jälkeä virkaten ja vielä ilman ohjetta.

Kohti uutta vuotta ja uusia kujeita. Oma uuden vuoden yö meneekin töissä, mutta tuskinpa tiedossa olisi muutenkaan ollut kovin villiä juhlintaa :D

torstai 17. joulukuuta 2015

Ruuhkavuodet

Jälleen kerran on syytä pahoitella blogissa vallitsevaa hiljaiseloa. Yritän aina parhaani mukaan ehtiä kirjoittamaan, mutta tosiasia on, ettei aika vain millään meinaa riittää. En missään nimessä ole kuitenkaan hautaamassa blogia.

Nyt tein ratkaisun jättää kouluhommat iltaan ja istahtaa ihan hetkeksi blogin äärelle.

Vuosi 2015 on ollut melkoista muutosten aikaa. Kuten oli vuosi 2014 myös. Edellisvuodelle tämä ei tokikaan vedä vertojaan, mutta on pakko ihmetellä kuinka äkkiä vuosi on kulunut. Kun täytin 25 taivastelin veljelleni miten nopeasti aika on kulunut. Yli 10 vuotta vanhemman veljeni rohkaisun sanat olivat: "Ei hätää. Takaan, että seuraavat 25 vuotta menevät vieläkin nopeammin." Elämän ruuhkavuodet. Niitä tässä parhaillaan eletään.



Vielä tammikuussa lattialla koiran kanssa pyöri pieni ihmisenalku. Olin kotona ja nautin siitä. Joskus toivon, että voisin palata tuohon aikaan takaisin. Paluu töihin oli kaukana tulevaisuudessa eikä aiheuttanut vielä mitään stressiä. Oli puoli vuotta aikaa olla kotona.


Kesäkuun alussa siirsimme tukikohdan miehen lapsuudenkotiin. Muuttomatkaa vanhasta kodista kertyi 5,5 kilometria.



Vanhan kodin hyvästelimme lopullisesti vasta vuoden viimeisellä neljänneksellä kun kaupat talosta saatiin tehtyä.


Hetikohta muuton jälkeen jengiin liittyi toinen kääpiösnautseri. En elämässäni ole odottanut niin paljon pennun kasvamista isoksi :D Mutta selvittiin! Kakara on jo 8kk ja sisäsiisti eikä enää tarvitse suorittaa kilpajuoksua lapsen kanssa pissalätäkölle.




Pentu oli toki heti opetettava raskaaseen työntekoon, joka koitti juhannuksen jälkeen. Vaikka töiden alku oli ahdistava, pääsin nopeasti takaisin kärryille ja ahdistus hälveni. Asiassa helpotusta toi vähempi tuntimäärä.


Äitini kävi hoitamassa lasta, joten päivähoitoa ei vielä tarvittu. Oli muuten luksusta kun ei tarvinnut miettiä lapsen kyydityksiä tai päivähoitopaikan sopivuutta. Mamma kehiin ja auton keula töitä kohti. Oli myös aivan ihanaa, että olin itse vielä paljon vapaalla ja sain nauttia arjesta lapsen kanssa. Työt painottivat sopivasti ja koin oman pään voivan paremmin kun se sai aikuisten asioita ajateltavaksi.



Syyskuun alussa oli aika startata opinnot. Siis ne mihin hain ihan piiruuttani uskomatta, että edes pääsisin. Aloitin siis ylemmän amk -tutkinnon suorittamisen.

Syyskuun alussa täytin 30, mutta kriisistä ei tietoakaan. Se tuli jo aiemmin ja meni myös.

Lokakuussa omat työtehtävät muuttuivat ohjaaja työnkuvasta vastaavan ohjaajan työnkuvaan. Perustyön lisäksi sain mahdollisuuden laittaa itseni likoon ihan uudella tavalla. Työ alkoi tuntua entistä mielekkäämmältä.

Marraskuussa lapsi aloitti yksityisellä perhepäivähoitajalla. Marraskuussa lapsi lopetti yksityisellä perhepäivähoitajalla ja siirtyi kunnalliselle perhepäivähoitajalle. Ratkaisu oli täysin oikea. Nyt lapsella on hoidossa kaikki hyvin.

Joulukuun alusta jouduin nostamaan työtuntini täysiksi.

Joulukuun puolivälissä istun koneella ja mietin onko tässä mitään järkeä. Nautin siitä mitä teen ja ymmärrän tämän olevan hetkellistä. En tiedä kuitenkaan miten selviytyä siitä ikävästä, joka valtaa kun lasta joskus näkee hetken aamulla ja seuraavan hetken ehkä seuraavana aamuna. Niin tai siis kyllä nukkuvan lapsen näkee, mutta vuorovaikutus on liian vähäistä.

Flunssakierteessä, koulutehtävien tai työasioiden jyllätessä päässä kun pitäisi nukkua, tulee mietittyä kuinka kauan ihminen ylipäätään voi jaksaa liian vähillä unilla. Ajatus siitä, ettei tiedä milloin saa kunnolla nukkua, on aika uuvuttava. Liian vähäisten yöunien jälkeen aamulla sängystä nousee pahanilmanlintu, joka kantaa hartioillaan marttyyrin viittaa. Huono omatunto kolkuttaa. Pitäisi olla parempi minä, äiti ja puoliso.

Eilen illalla mietin, että lopetan koulun. Lyön hanskat tiskiin. Luovutan.

Tänään aamulla mietin, etten voi luovuttaa enkä antaa periksi. Tämä syksy on näyttänyt sen, että voin olla hyvä siinä mitä teen. Koska työelämä vie ihmisen elämästä paljon aikaa, haluan tehdä asioita sen eteen, että voisin työssä hyvin. Hyvinvointi kotona ja työssä kulkevat käsi kädessä. Nyt on pakko jaksaa.

Silti aion tehdä kaikkeni ollakseni lapselleni hyvä äiti. Täydellinen en ole, mutta haluan olla riittävän hyvä. Kukaan muu ei voi määrittää sitä mikä on riittävän hyvä. Sen määritelmän luon itse. Minulle se tarkoittaa tasapainoa eri roolien välillä. Eri roolit eivät voi pysyä tasapainossa koko ajan, mutta minun on tiedostettava kuinka voin vaikuttaa niihin ja milloin asiat eivät ole riittävän hyvin. Jos arki alkaa olla riittävän suuri vastus, on tehtävä muutoksia. Mitenkä se meni... "Sun paska arkes on sun lapses lapsuus."

Sitten on vielä se puolisokuvio. Juuri nyt en voi sanoa olevani hääppöinen puoliso. Viime aikoina olen ollut hankala eikä minua ole ollut helppo kestää. Asian täytyy muuttua. Ei riitä, että tiedostan sen vaan sitä on muutettava. Ei ihminen voi paeta sen taakse, että "mä nyt vaan oon tämmönen". Ei se niin mene. Ei saa mennä. Jokaisella on vastuu itsestään ja toiminnastaan.

Joulu on tulossa. Olisin halunnut valkoisen joulun, mutta hieman heikolta näyttää. Täytynee todeta, että "näillä mennään mitä on annettu".

Tämän paatoksen päätteeksi totean, että elämässä on paljon hyviä asioita, joita haluan vaalia. Tärkeintä on perhe ja muu tulee sen jälkeen. Roolit on oltava tasapainossa, mutta perheen on aina oltava minulla se, joka vaakakuppia kallistaa.

Tavoitteeni ensi vuodelle on olla vähän parempi ihminen <3