torstai 17. joulukuuta 2015

Ruuhkavuodet

Jälleen kerran on syytä pahoitella blogissa vallitsevaa hiljaiseloa. Yritän aina parhaani mukaan ehtiä kirjoittamaan, mutta tosiasia on, ettei aika vain millään meinaa riittää. En missään nimessä ole kuitenkaan hautaamassa blogia.

Nyt tein ratkaisun jättää kouluhommat iltaan ja istahtaa ihan hetkeksi blogin äärelle.

Vuosi 2015 on ollut melkoista muutosten aikaa. Kuten oli vuosi 2014 myös. Edellisvuodelle tämä ei tokikaan vedä vertojaan, mutta on pakko ihmetellä kuinka äkkiä vuosi on kulunut. Kun täytin 25 taivastelin veljelleni miten nopeasti aika on kulunut. Yli 10 vuotta vanhemman veljeni rohkaisun sanat olivat: "Ei hätää. Takaan, että seuraavat 25 vuotta menevät vieläkin nopeammin." Elämän ruuhkavuodet. Niitä tässä parhaillaan eletään.



Vielä tammikuussa lattialla koiran kanssa pyöri pieni ihmisenalku. Olin kotona ja nautin siitä. Joskus toivon, että voisin palata tuohon aikaan takaisin. Paluu töihin oli kaukana tulevaisuudessa eikä aiheuttanut vielä mitään stressiä. Oli puoli vuotta aikaa olla kotona.


Kesäkuun alussa siirsimme tukikohdan miehen lapsuudenkotiin. Muuttomatkaa vanhasta kodista kertyi 5,5 kilometria.



Vanhan kodin hyvästelimme lopullisesti vasta vuoden viimeisellä neljänneksellä kun kaupat talosta saatiin tehtyä.


Hetikohta muuton jälkeen jengiin liittyi toinen kääpiösnautseri. En elämässäni ole odottanut niin paljon pennun kasvamista isoksi :D Mutta selvittiin! Kakara on jo 8kk ja sisäsiisti eikä enää tarvitse suorittaa kilpajuoksua lapsen kanssa pissalätäkölle.




Pentu oli toki heti opetettava raskaaseen työntekoon, joka koitti juhannuksen jälkeen. Vaikka töiden alku oli ahdistava, pääsin nopeasti takaisin kärryille ja ahdistus hälveni. Asiassa helpotusta toi vähempi tuntimäärä.


Äitini kävi hoitamassa lasta, joten päivähoitoa ei vielä tarvittu. Oli muuten luksusta kun ei tarvinnut miettiä lapsen kyydityksiä tai päivähoitopaikan sopivuutta. Mamma kehiin ja auton keula töitä kohti. Oli myös aivan ihanaa, että olin itse vielä paljon vapaalla ja sain nauttia arjesta lapsen kanssa. Työt painottivat sopivasti ja koin oman pään voivan paremmin kun se sai aikuisten asioita ajateltavaksi.



Syyskuun alussa oli aika startata opinnot. Siis ne mihin hain ihan piiruuttani uskomatta, että edes pääsisin. Aloitin siis ylemmän amk -tutkinnon suorittamisen.

Syyskuun alussa täytin 30, mutta kriisistä ei tietoakaan. Se tuli jo aiemmin ja meni myös.

Lokakuussa omat työtehtävät muuttuivat ohjaaja työnkuvasta vastaavan ohjaajan työnkuvaan. Perustyön lisäksi sain mahdollisuuden laittaa itseni likoon ihan uudella tavalla. Työ alkoi tuntua entistä mielekkäämmältä.

Marraskuussa lapsi aloitti yksityisellä perhepäivähoitajalla. Marraskuussa lapsi lopetti yksityisellä perhepäivähoitajalla ja siirtyi kunnalliselle perhepäivähoitajalle. Ratkaisu oli täysin oikea. Nyt lapsella on hoidossa kaikki hyvin.

Joulukuun alusta jouduin nostamaan työtuntini täysiksi.

Joulukuun puolivälissä istun koneella ja mietin onko tässä mitään järkeä. Nautin siitä mitä teen ja ymmärrän tämän olevan hetkellistä. En tiedä kuitenkaan miten selviytyä siitä ikävästä, joka valtaa kun lasta joskus näkee hetken aamulla ja seuraavan hetken ehkä seuraavana aamuna. Niin tai siis kyllä nukkuvan lapsen näkee, mutta vuorovaikutus on liian vähäistä.

Flunssakierteessä, koulutehtävien tai työasioiden jyllätessä päässä kun pitäisi nukkua, tulee mietittyä kuinka kauan ihminen ylipäätään voi jaksaa liian vähillä unilla. Ajatus siitä, ettei tiedä milloin saa kunnolla nukkua, on aika uuvuttava. Liian vähäisten yöunien jälkeen aamulla sängystä nousee pahanilmanlintu, joka kantaa hartioillaan marttyyrin viittaa. Huono omatunto kolkuttaa. Pitäisi olla parempi minä, äiti ja puoliso.

Eilen illalla mietin, että lopetan koulun. Lyön hanskat tiskiin. Luovutan.

Tänään aamulla mietin, etten voi luovuttaa enkä antaa periksi. Tämä syksy on näyttänyt sen, että voin olla hyvä siinä mitä teen. Koska työelämä vie ihmisen elämästä paljon aikaa, haluan tehdä asioita sen eteen, että voisin työssä hyvin. Hyvinvointi kotona ja työssä kulkevat käsi kädessä. Nyt on pakko jaksaa.

Silti aion tehdä kaikkeni ollakseni lapselleni hyvä äiti. Täydellinen en ole, mutta haluan olla riittävän hyvä. Kukaan muu ei voi määrittää sitä mikä on riittävän hyvä. Sen määritelmän luon itse. Minulle se tarkoittaa tasapainoa eri roolien välillä. Eri roolit eivät voi pysyä tasapainossa koko ajan, mutta minun on tiedostettava kuinka voin vaikuttaa niihin ja milloin asiat eivät ole riittävän hyvin. Jos arki alkaa olla riittävän suuri vastus, on tehtävä muutoksia. Mitenkä se meni... "Sun paska arkes on sun lapses lapsuus."

Sitten on vielä se puolisokuvio. Juuri nyt en voi sanoa olevani hääppöinen puoliso. Viime aikoina olen ollut hankala eikä minua ole ollut helppo kestää. Asian täytyy muuttua. Ei riitä, että tiedostan sen vaan sitä on muutettava. Ei ihminen voi paeta sen taakse, että "mä nyt vaan oon tämmönen". Ei se niin mene. Ei saa mennä. Jokaisella on vastuu itsestään ja toiminnastaan.

Joulu on tulossa. Olisin halunnut valkoisen joulun, mutta hieman heikolta näyttää. Täytynee todeta, että "näillä mennään mitä on annettu".

Tämän paatoksen päätteeksi totean, että elämässä on paljon hyviä asioita, joita haluan vaalia. Tärkeintä on perhe ja muu tulee sen jälkeen. Roolit on oltava tasapainossa, mutta perheen on aina oltava minulla se, joka vaakakuppia kallistaa.

Tavoitteeni ensi vuodelle on olla vähän parempi ihminen <3



1 kommentti: