maanantai 28. joulukuuta 2015

Suomalainen synkkyys

Lapsi on oppinut moikkaamaan. Ei se mitään sano, mutta aamulla lääkäriin mennessä 1v 4kk nosteli innolla tassua kaikille vastaantuleville ihmisille alkaen kadulta ja jatkaen sama odotusaulassa omaa vuoroaan varttuville. Ensimmäinen päässäni käynyt ajatus oli, etten tiedä miten asiaan pitäisi suhtautua. Ihan kuin siinä olisi ollut jotain noloa. Onko minunkin otettava katsekontaktia näihin vieraisiin ihmisiin? Outo ja uusi tilanne.

Siitä se ajatus sitten lähti.

Arvaatteko kuinka moni nosti innolla tassua takaisin? Ei yksikään. Ainoat kontaktia ottavat ihmiset olivat äiti kahden lapsensa kanssa hississä sekä yksi maahanmuuttajamies, joka vuoroaan odotellessa hymyili tyttäreni touhuille. Minä hymyilin takaisin.

Olenko se hysteerinen äiti, jonka mielestä kaikkien on rakastettava minun herranterttuani ja oltava hänelle mukava? Mielellään kyllä, mutta ei se pakollista ole. Tämän ajatukseni takana piilee jotain hieman enemmän.

Ei tervehtiminen voi olla niin iso vaiva. Ei se tarkoita, että täytyisi pitää lapsista tai että vuorovaikutuksen pitäisi jotenkin jatkua. Aika usein vain kuulee sitä miten epäkohteliaita lapset ja nuoret ovat. Ei osata tervehtiä tai ottaa muita huomioon.

Jotenkin vaikea ymmärtää mistä se johtuu...

Eivät lapset ole ikuisesti lapsia vaan heistä kasvaa aikuisia.

Suomalaisia syytetään sisäänpäinkääntyneiksi ja maahanmuuttajatkin sanovat, että kukaan ei edes hymyile. Ei muuten tarvitse olla maahanmuuttaja törmätäkseen samaan ilmiöön. Hattu syvällä päässä ja kädet puuskassa istumme toisiamme huomioimatta. Omalla käytöksellämme opetamme lapsille, ettei tervehtiminen kannata. Puhumme suureen ääneen esimerkin voimasta, mutta teemme muuta kuin opetamme. Ei kai kohteliaisuus voi kuulua vain kanssakäymiseen kaikista lähimpien kanssa?

Omalla tavallaan nämä tilanteet lapsen kanssa ovat hieman surkuhupaisia. Pieni nappula tillittää kohdetta, nostaa innoissaan kätensä ja aikuinen jatkaa tyhjyyteen tuijottamista. Voin suorastaan kuulla hokeman "En nää, en nää, en nää, en nää...." En tiedä mitä tapahtuisi jos menisi itse kyykkyyn lapsen vierelle ja nostaisi oman kätensä pystyyn. Toimisiko se?

Pois pipo silmiltä ja ystävällinen katse kanssaihmiselle. En ainakaan itse halua kasvattaa lastamme siksi aikuiseksi, joka joskus tulevaisuudessa kokee tilanteen nolona kun oma lapsena moikkailee vieraille ihmisille. Koska näin järjellä ajatellen en näe siinä mitään noloa, vastenmielistä, hankalaa tai muutenkaan paheksuttavaa. Olen vain kasvanut hieman liian sisäänpäin kääntyneeksi suomalaiseksi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti