tiistai 6. joulukuuta 2016

Toisen kanssa kaikki on helpompaa

Joka on kuullut tuon lauseen nostaa kätensä pystyyn ja huutaa hep! Kuinka monelle sen sijaan on sanottu miten jokainen vauva on yksilö ja toisen kanssa voikin olla ihan eri kuviot kuin ensimmäisen kanssa? Ettei välttämättä kaikkea tiedäkään. Todennäköisesti tuolla lauseella tarkoitetaan pääasiassa toisen vauvan käsittelyä eikä niinkään ilmiöitä mitä vauvan kanssa elämiseen liittyy.

Itselle jo esikoisen käsittely tuntui hyvin luonnolliselta enkä jännittänyt vastasyntyneen "pyörittelyä" hoitopöydällä. Uskoin siihen, että vauva pysyy kyllä hengissä meidän kanssamme eikä mene rikki. Yleensä neuvolakäynnillä oli aina kaikki hyvin eikä mitään ihmeteltävää hoidon suhteen ollut. Esikon kanssa valtavat haasteet oli imetyksessä ja taistelin vauva-ajan osittaisimettämällä. Painokontrollit olivat kauhistus ja pettymyksen kohde aina kiinteiden aloittamiseen asti.

Nyt on sitten pitänyt ihmetellä jo kummallista napaa (napasieni, joka hoidetaan helposti neuvolassa), kuoriutuvaa ihoa (normaalia lapsivedessä lillumisen jälkeen), sitä että kuopus syntyi tummana vaikka esikoinen oli vaalea ja imetystä. Siis sitä täysimetystä, joka haastaa henkisesti sen jälkeen kun ensimmäisellä kierroksella on epäonnistunut. Siitä ehkä jossain vaiheessa kirjoitan oman tekstinsä...

Täytynee vielä muistaa mainita erot talvi- ja kesävauvan kanssa. Esikoisen kanssa elokuussa: Vastasyntynyt vaunuihin ja ulos. Kuopuksen kanssa marraskuussa: Pakkasta ja jäätävää tuulta, pakko pysyä sisällä. Ensimmäisen kahden puolen viikon aikana ulkona on oltu kaksi kertaa (poislukien siirtymät autoon). Suositus on kahden viikon ikä ennen kuin talvivauvan kanssa ulkoillaan, mutta paha on harjoittelua aloittaa -10 pakkasessa ja viimassa. On siis myönnettävä, että innolla odotan huomista hieman lämpimämpää päivää, joka tarkoittaa sitä, että pääsemme ulkoilemaan. Sitten ei enää kylmempikään haittaa kunhan ensin totutaan pikkupakkaseen.

Ah ja sitten tämä sisaruskuvio. Pitää muistaa, ettei jätä vauvaa sellaiseen paikkaan, että toinen epähuomiossa loikkaa päälle (onneksi esikoinen on aika rauhallinen). Valvonta ei voi myöskään pettää, koska kaksivuotias ei oikein hahmota voimiaan suhteessa pikkusiskoon tätä haliessa.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Uskallan siis väittää, että toisen kanssa kaikki ei ole helpompaa. Univelkakin on aika eri sfääreissä kuin esikon aikaan. Voi niitä pitkiä aamu-unia kun me tytöt vaan nukuttiin huonon yön rasituksia pois! Ei nukuta enää.

Silti. Vaikka hetken laitokselta tulon jälkeen tuli mietittyä, että mihinkähän sitä oikein päänsä on laittanut niin enpä tätä vaihtaisi pois. Ensi viikolla tosin miehen palatessa töihin saatan olla asiasta taas eri mieltä aina siihen asti kunnes tilanteeseen totutaan ja kuviot saadaan hiottua kuntoon. Kunnossa ne ovat aina siihen asti kun vauva päättää muuttaa rytmiä ja taas sotasuunnitelmaa laaditaan. Mikään muu ei ole pysyvää paitsi muutos.

Tänään odotellaan vieraita, illalla istahdetaan rauhallisesti (heh) nauttimaan linnanjuhlista ja sitten nukutaan yö hyvin. Eipä siis muuta kuin oikein hyvää itsenäisyyspäivää!

lauantai 26. marraskuuta 2016

Kaunis pieni ihminen...

...sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan toista sua ei milloinkaan.


7vrk 20min sitten saapui meidän kuopus maailmaan. Takana taas yksi elämäni nopeimmista viikoista. Kulunut viikko on ollut tunteiden vuoristorataa, mutta silti HYVIN erilainen kuin esikoisen synnyttyä. En olisi koskaan voinut kuvitella kuinka toisenlaisia tunteita toisen lapsen syntymä herättää.

Ehkä eniten olen hämmästynyt siitä, että vaikka minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, nyt en haluaisi millään tuon pienen ihmisen kasvavan isoksi. Esikoisen kasvua ja kehitystä odotimme aina aivan valtavan paljon. Oli ihanaa nähdä miten hän oppi uusia asioita. Nyt tuntuu siltä, että kaiken ehtii myöhemmin. Ei tässä ole kiirettä. Älä vain pieni ihminen kasva. On ihanaa, että meillä on vauva.

Olemme onnekkaita. Meillä on kaksi (toistaiseksi) tervettä lasta. Elämästä ei ikinä tiedä mitä se tullessaan tuo, joten on oltava kiitollinen.

Viikko on ollut esikoisen kanssa rankka. Onneksi minulla on puoliso, joka täyttää täysin toisen vanhemman paikan - pyytämättä. Esikoisen maailma on kokenut mullistuksen. Aika moni on kuvannut tilannetta niin, että vanhemmat ovat out, pikkusisko in. Viisaita nuo pienet, vanhempien syytähän tämä tilanne on.

Nyt on mentävä hetkeksi pitkälleen, sillä molemmat neitokaiset ovat unessa. Hetkeäkään ei ole hukattavissa :D

maanantai 14. marraskuuta 2016

Muista levätä

Loppuraskaus on tärkeää voimien keräämisen aikaa. Odottava äiti valmistautuu suoritukseen, jossa ihana pieni pötkylä putkahtaa vaivatta pihalle. Loppuraskauden aikana pitää keskittyä itseensä ja kuunnella mitä keho on vailla; ulkoilua, lepoa, ruokaa, suklaata... Suklaata ainakin ehdottomasti, koska imetyshän sitten kuitenkin kuluttaa kaikki kilot pois. Tai sitten ei kuluta. Vau.fi sivustolla myöskin mainittiin jotain sen suuntaista, että "sinulla tulee vielä ikävä pieniä potkuja". Ahhh... Raskaus on ihmisen parasta aikaa ja nainen hehkeimmillään!

Lanttu-, porkkana- ja imelletty perunalaatikko on tehty, sohvien päälliset on pesty, rojukaappeja käyty läpi ja mitä näitä nyt sitten onkaan. Viime yönä 23:45 päätin pestä mikron. Se tuntui huomattavasti järkevämmältä kuin maata sängyssä ärsyyntyneenä siitä, että kolmatta viikkoa peräkkäin juuri sunnuntaina ei tule uni. Sitkein olin kun pari viikkoa sitten makasin sängyssä 22-03 ennen kuin nukahdin. Untahan kertyi kaikki 2,5 tuntia sillä isännän kello herätti 5:30. Torkahdin toki vielä sen jälkeenkin kunnes heräsin hänen lähtöönsä 6:30 ja oma kello oli soimassa 7:00. Ai että kuulkaa mitä lepoa ja nautintoa!

Viime yönä olinkin kaukaa viisas ja nousin ylös. Pikku yöpala (yritin kyllä viikko sitten samaa, mutta ei toiminut), vähän mikron siivousta ja rhodesiankoirayhdistyksen jäsenlehden lukaisu ennen takaisin sänkyyn kömpimistä. Olisiko sitten ollut taika siinä mikron siivouksessa, mutta puolen yhden jälkeen uni voitti ja nukuin ihastuttavat neljä tuntia ennen kuin nousin vessaan. Sitten nukuin vajaan tunnin ennen kuin isännän kello soitti. Sitten taisin nukkua puolisen tuntia kunnes pikkuneiti päätti herätä ja kömpiä viereen.

Kyllä tämän äidin kokemuksesta loppuraskaus on kaikkea muuta kuin levon aikaa. Toki minulla on mahdollisuus ottaa rennosti silloin kun olen yksin kotona, mutta eihän sillä tavoin aika kulu mihinkään. Toki sopivasti touhua ja lepoa tekee terää.

Kuten olen aiemminkin sanonut, loppuraskaudella on tarkoituksensa. Sen tarkoitus on kypsyttää pääkoppa selviytymään siitä jo alussa mainitsemastani suorituksesta, jossa pienen pieni pötkylä putkahtaa vaivattomasti maailmaan. Siis se pieni pötkylä, jota kaikki sitten päivittelevät, että "voi kun se on pieni!" Kannattanee aina muistaa, että kortissa on kääntöpuoli ;)

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Isänpäivä


Sydän täynnä kiitollisuutta siitä, että lapsillamme on rakastava, huolehtiva ja turvallinen isä. 
Hyvää isänpäivää meiltä jokaiseen kotiin <3

lauantai 12. marraskuuta 2016

Elämän pituinen matka

Edellistä postausta en kirjoittanut mitenkään iloisessa mielentilassa kuten varmasti esille tuli. Koen kuitenkin erilaiset romahdukset jollain tapaa eheyttävinä. Minulle ne ovat eheyttäviä silloin kun en jää niihin liiaksi jumiin. Ne voivat olla rankkoja ja hyvin totaalisia, mutta ne vievät eteenpäin. Ikäänkuin näyttävät suuntaa. Ne kertovat muutoksen tarpeesta ja osoittavat epäkohtia omasta toiminnastani. Ne täytyy kohdata silmästä silmään, miettiä mikä niissä oli aitoa ja mikä ihmisen itsesäälin tai muun aiheuttamaa. Sitten täytyy ottaa niskalenkki siitä aidosta muutoksen tarpeesta. No.. Tokikaan muutos ei tapahdu niin helposti sormia napsauttamalla, mutta ennenkin olen sanonut, että mielestäni muutoksessa olennaisinta on tiedostaa tarve muutokseen.

On tilanteita, joissa sitä haluaisi vain pyytää anteeksi ja perustella oman käytöksensä historiallaan. Vaan eihän se niin mene. Anteeksipyynnöt eivät oikeuta toimintaa. Anteeksipyyntö on osa katumusta ja minun mielestäni sen pitäisi osoittaa tahtoa toimia toisin. Katseen pitäisi aina olla tulevassa, siinä ajatuksessa, ettei samoja asioita tarvitsisi pyytää toistuvasti anteeksi. Se on fakta, että aina tulee uusia asioita, joissa virheitä tekee ja anteeksi pyytämisen taito on ihmiselle kultaakin kalliimpi.

Sen lisäksi, että on osattava pyytää anteeksi, on myöskin osattava antaa anteeksi. On osattava antaa anteeksi niin itselleen kuin muille. Katkeruuden taakka on raskas kantaa. Joskus elämässämme kohtaamme tilanteita, joissa anteeksi antaminen tuntuu mahdottomalta. Viha ei kuitenkaan vie mihinkään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on asioita, jotka ihminen pystyy antamaan anteeksi, mutta ne ovat tehneet niin kipeää, etteivät ne unohdu. Luottamuksen rikkoutuminen on yksi tällaisista tilanteista. En ole ihan varma onko luottamusta aina mahdollista rakentaa takaisin... Luulen, että ei. Joskus käy niin, että elämä opettaa ihmiset taas luottamaan toisiinsa. Se vaatii kuitenkin muutosta kaikilta osapuolilta. Se vaatii avoimuutta ja rehellisyyttä onnistuakseen. Toisinaan asiat ovat pysyvästi rikki. Luulisin. Se ei ole tietoinen päätös vaan tunne, joka on ihmisessä.

Tämä elämä on matka, jossa ei koskaan tule valmiiksi. Se ottaa, antaa ja opettaa. Elämä antaa mahdollisuuden muutokseen, mahdollisuus täytyy osata hyödyntää. Joskus tuntuu surulliselta, että kaikki eivät näe mahdollisuutta heidän edessään vaan vuodesta toiseen toimivat samalla tavalla. Jokaisen matka on henkilökohtainen, mutta siihen liittyy aina muita ihmisiä kun elämät kietoutuvat yhteen. Kukaan täällä ei kuitenkaan elä kohtaamatta koskaan muita. Eräs viisas ihminen sanoi kerran, että jokainen kohtaaminen opettaa jotain. Uskon siihen täysin. Aina emme tiedä asioiden merkitystä juuri sillä hetkellä, mutta ajan kuluttua eteenpäin, ymmärrämme ihmisiä ja tapahtumia paremmin.

Näillä ajatuksilla tätä viikonloppua eteenpäin :)


tiistai 8. marraskuuta 2016

Vanhempiaan ei voi valita

Yleensä kirjoitan paljon positiivisempia asioita ja mietteitä. Joskus sitä tulee kuitenkin mentyä mietteineen aika syvissä vesissä. Tulee joku tilanne tai muutoin vain hormonipöllyt, jotka pudottavat lujaa. Kai niistäkin on oikeus kirjoittaa ja ehkä ne osuvat myös jollekin toiselle. Ehkä niistä on apua. Jostain syystä ajatukset syntyvät ja kirjaimet asettuvat paikoilleen. Siispä rehellisesti...

Kuka minä olen päättämään, että meidän perheeseen lapset ovat tervetulleita?

Kuka istuttaa päähän ajatukset siitä, että voisin olla hyvä äiti lapsille?

Kuka sen määrittää, että voisin tarjota lapsille turvallisen lapsuuden?

Miksi kuvittelen, että lapset haluaisivat elää minun lapsinani?

Kipeää tekeviä kysymyksiä äidille, jolla on reilu kaksivuotias tytär ja toinen lapsi tulossa päivänä minä hyvänsä.

Jokainen meistä kantaa mukanaan omassa elämässään toimintamalleja niin hyvässä kuin pahassa. Toisilla toimintamallit ovat huonompia kuin toisilla. Toiset toivovat siirtävänsä eteenpäin hyvät asiat kokemastaan kasvatuksesta, kun taas toiset pelkäävät siirtävänsä eteenpäin kaiken huonon.

Elämä tekee joskus kipeää. Tekee kipeää katsoa taas kerran peiliin ja todeta se, ettei pysty siihen mihin haluaisi. Tekee kipeää pudota niin kurjiin fiiliksiin, että kokee lapsilla olevan oikeuden parempaan tai ehkä vain elämään lehmänhermoisen isänsä kanssa. Tuntuu, ettei minun olisi pitänyt koskaan tähän ryhtyä.

Ennen kuin kukaan soittaa lastensuojelua, niin ei hätää - sen enempää olemassa oleva kuin syntymätön lapsikaan eivät ole vaarassa. On vain asioita, joissa haluaisi pystyä toimimaan toisin. Ihailen tyyneyttä ja sisäistä rauhaa, jonka jotkut ihmiset omaavat. Ihailen kykyä pitää omat tunteet ja kokemukset erillään, johdonmukaisuutta ja lempeyttä. Ihailen sitä sisäistä valoa, joka jostain ihmisistä loistaa.

Voin vain sydämestäni toivoa, että osaan pyytää lapsiltani anteeksi ja he voivat antaa anteeksi äitinsä virheellisyyden. He eivät ole voineet valita. Itsekkäästi olen heidät tähän maailmaan halunnut. Itsekkäästi, vaikka tiedän kuinka puutteellinen olen.

Moni äiti käy varmasti läpi riittämättömyyden tunteita. Siinä ei ole mitään uutta. Jokaisen tunteet ovat silti henkilökohtaisia eikä kukaan tiedä miltä toisesta tuntuu. Omat kipuilunsa vanhemmaksi kasvamisessa on jokaisen käytävä läpi ja ristinsä kannettava. Se, että toinen väittää tietävänsä miltä joku hetki tuntuu, ei pidä paikkaansa. Jokaisen kokemusmaailma on henkilökohtainen.


Täydestä sydämestäni silti rakastan. Rakastan niin paljon, että antaisin kaikkeni. Kukaan meistä ei tiedä kaukanko matkamme täällä kestää. On elettävä täysillä, pyrittävä parempaan ja yritettävä olla ehjempi ihminen.

"Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
-sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitis yli."

Aale Tynni

perjantai 28. lokakuuta 2016

Pari sanaa tuulitunnelin tuottamana

Pari ovea välistä kiinni ja voi luoda itselleen harhakuvitelman siitä, että on muka omassa rauhassaan. Hetken harkitsin ajelevani vajaan 40 km lenkin hakemaan lapsen kenkiä postista, jotta saisin sitä kuuluisaa omaa aikaa, mutta päätin kuitenkin ottaa läppärin ja hakeutua kotimme länsisiipeen kuin suuri kirjailija konsanaan. Tässä kohtaa kai voin kuitenkin mainita, että ehkä hiljaisuus tässä talossa vaatisi peltorit päähän ja sittenkin saattaisi mennä hermo, koska toisinaan tinnittää tai ainakin vähintäänkin suhisee. Liekö suhina sitten tuulitunneli korvasta toiseen?

Olen ehkä ylittänyt itseni. Selviydyin liki viikon kotona käymättä välillä missään. Harvinaislaatuisesti meillä kuitenkin kävi melkein joka päivä joku. Sellaista ei kovin usein tapahdu, koska voi kulua useampikin viikko, ettei meillä käy ketään. Edellisen kerran kotiuduin Helsingistä (Helsinki International Porche Horse Showsta - jos tarkkoja ollaan) viime viikon lauantaina ja seuraavan kerran istahdin autoon eilen kun lähdimme illalla kauppaan. Hups. Eihän siitä muuten tulekaan kuin neljä kokonaista päivää. No mutta tuntui ainakin viikolta! Oikeasti aika harvinaista kun monesti on päiviä, että tulee useammankin kerran ajeltua jonnekin asian perästä tai ilman. Mainittakoon, että meiltä ilman autoa poistuminen ei ole kovinkaan todennäköistä. Ei julkisia kulkuneuvoja, katuvaloja saati leikkipuistoja ja -kavereita nurkan takana.

Ohjelmaa on kuitenkin oltava päivittäin tai muuten happanee aivot. Ihanat raskauden viimeiset viikot ovat käsillä ja korvien väli hommaan niin kypsä, että ajatus synnytyksestä alkaa muodostua pään sisällä kultareunuksien muotoilemaksi pilveksi. Mahassa mukana kyydittävä kolmekiloinen kultakimpale painaa niin paljon, että joko se putoaa mahanahan läpi tai sitten haaruksista ilman synnytystä. Luulenpa kuitenkin, että tälläkin kertaa tämä äiti hautoo kuin kanaemo konsanaan ihan heilahtamalla yli lasketun ajan. Asennevamma ehkä kyseessä, koska olen kuullut usemmankin ihmisen suusta, että raskaus oli elämän parasta aikaa.. Olisiko aika kullannut muistot?

Ehdoton hailaitti tässä kuussa oli 22.10. vietetty päivä Horse Showssa. Olen aina halunnut sinne, mutta nyt - 31 vuoden iässä vasta ensimmäistä kertaa meno mahdollistui. Aina on kai sitten ollut jotain... Päivä herätti paljon ajatuksia, jotka voin tiivistää seuraavalla facebookin profiilissani julkaisemallani päivityksellä:

"Eilinen päivä oli antoisa ja ajatuksia herättävä. Yleensä sitä tulee teilatuksi jos uskaltautuu sanomaan ääneen eriävän mielipiteen, mutta on pakko. 

Kouluratsastus pääosin oli kamalaa katsottavaa siitä huolimatta, että me nähtiin kymmenen ns. parasta suoritusta. Ja jos joku sanoo, että mä en vaan ymmärrä tällaista huipputason ratsastusta niin tottavie en ymmärrä - enkä halua ymmärtääkään.

Stella Hagelstamille iso käsi. Hevosesta näki, että sillä oli hyvä olla <3


Working Equitationin Miquel da Fonseca pesi lusitanollaan aika monta kouluratsastajaa mennen tullen.

Mutta siis hieno päivä! Kiva olis ollut tänään vielä jatkaa lystiä, mutta perhe kutsuu :) "





Esteratsastus ilmanmuuta tarjoili päivän parhaan annin! Ikinä en ole nähnyt livenä luokkaa, jossa estekorkeus on 160 cm. Ihan huimaa taitoa vaativa laji. Varsinaisesti päivä ei helpottanut järjetöntä hevoskuumetta, joka vaikuttaa kroonistuneen. Täytyy silti uskoa unelmiin. Joku päivä vielä minullakin on taas hevonen. Se on unelma, jota aion vaalia ja jonka toteutumiseen uskon vakaasti.

Kello nakuttaa ja ilmeisesti alkaa olla aika avata ovet, jotka sulkevat minut eri maailmaan kuin muun perheen. Edessä vähän family timea saunan muodossa. Tiedättehän sen rentouttavan hetken saunassa kun kaksivuotias haluaa itse heittää löylyä, saunassa pitää olla kippoja viihdykkeenä niin paljon, ettei sekaan meinaa mahtua ja sitten hän ei osaa päättää haluaako olla löylyssä vai ammeessa (joka sekin on niin täynnä leluja, ettei edes kaksivuotias meinaa sopia sekaan). 

Kun kello on n. 21, se kaksivuotias nukkuu ja me vietetään ihanaa parisuhde aikaa katsoen Vain elämää. Toisella silmällä voi vilkuilla somea aina kun on joku ei niin kiinnostava kappale meneillään. Toisen kanssahan ei juuri enää jaksa kommunikoida, koska työviikko, raskaus, lapsi, arki ja milloin mikäkin on imenyt mehut. Mutta hei oikeesti hyvin menee ja rakas puoliso odottaa raskausajan päättymistä vähintään yhtä kovasti kuin minä ;)

Rentouttavaa perjantai-iltaa!


keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Saanko luvan?

Jääkö esikoinen nyt sitten kotiin?

Ei. Hän jatkaa hoidossa pari päivää viikossa. (Tähän perään liuta perusteluita miksi tähän ratkaisuun on päädytty.)

Äitiysloma on alkanut. Tällä viikolla olen ollut kaksi puolikasta päivää yksin kotona. Olen saanut siivottua, lenkitettyä koirat, kokattua, leivottua pullaa ja aavistuksen olen istunut sohvallakin. Tänään kävin myös hieronnassa. Kai jotenkin täytyy lunastaa se, että hoidattaa lapsensa muilla vaikka itse on kotona. Niinhän monet ajattelevat. Siis että on laiskuutta ja välinpitämättömyyttä pitää lapsi hoidossa vaikka jää itse äitiyslomalle. On pakko perustella ratkaisua ja yrittää sillä lievittää kuvaa huonosta äidistä, joka ei jaksa lastaan hoitaa.

Entä jos lapsen sosiaaliset suhteet etenkin toisiin lapsiin ovat olemattomat ja hän hyötyy hoidosta? Entä jos hoitajaan on syntynyt luottamuksellinen suhde, jota ei halua katkaista? Entä jos omat tukiverkostot ovat vähäiset ja tällä ratkaisulla saa tarvitsemansa hengähdyksen? Entä jos tällä ratkaisulla lapsella on paljon parempi äiti viisi päivää viikossa? Entä jos saa monta hommaa tehtyä sillä aikaa kun lapsi on hoidossa ja näin kokee paremmin voivansa viettää aikaa lapsen kanssa silloin kun hän on kotona.

Onko vanhemmalla lupa sanoa ääneen, että on kiva olla kotona yksin?  Onko vanhemman lupa kokea tyytyväisyyttä siitä, ettei kotona ole ketään muuta? Niin paitsi koirat... Onko lupa antaa aikaa itselleen? Onko lupa myöntää, ettei aina jaksa olla kärsivällinen vaan tarvitsee hengähdystauon? Keneltä se on pois?

Me olemme tavattoman kovia arvostelemaan toisten ihmisten ratkaisuja. Helposti vedän itsekin turhia johtopäätöksiä ja pika-analyyseja. Enhän todellisuudessa voi kenenkään tilannetta tietää jos en oikeasti ihmistä tunne. Ja vaikka tuntisinkin, en voi tietää toisen kokemusmaailmaa. Ei kukaan voi. Vain ihminen itse. Silti on tunne, että on aina kysyttävä lupaa toimiakseen tietyllä tavalla.

Me aikuiset ihmiset olemme vastuussa toiminnastamme muita kohtaan. On tehtävä itsekkäältäkin tuntuvia ratkaisuja, jotka tuottavat hyvää oloa. Paha olo tarttuu, mutta niin tarttuu myös hyvä. Mieluummin tartutan hyvää ympärilleni.

Siksi vielä uskaltaudun sanomaan ääneen, että nämä kaksi päivää yksin kotona ovat olleet tavattoman ihanat ja tulleet tarpeeseen. Siitä taitaa olla ainakin 1,5 vuotta aikaa kun edellisen kerran olen saanut aikaiseksi leipoa pullaa. Tänään se ei ollut työlästä. Kun miehen auto tulee pihaan, on sen ääni mukava siitä syystä, että saan perheen luokseni eikä siitä syystä, että kokisin itseni väsyneeksi ja odottaisin toista jakamaan arjen. Kun olen saanut hyvää ihan itselleni, jaksan laittaa sen kiertämään myös eteenpäin.

Mukavaa viikon jatkoa!

maanantai 12. syyskuuta 2016

Väsymys

Olen täällä, mutta kovin hiljaa. Energia ei riitä mihinkään ylimääräiseen vaan on pakko kuunnella itseään. Sääli sinänsä, koska tämä blogin kirjoittaminen on juurikin sitä mistä itselleni saan hyvää oloa. Tällä hetkellä kuitenkin on liikaa käyttää lepohetkiä koneen äärellä istumiseen. On pakko yrittää arjen toimintojen lisäksi nukkuakin.

Raskauden viimeinen kolmannes on pyörähtänyt käyntiin jo tovi sitten. Palautuminen pitkistä työvuoroista on hitaampaa ja tuntuu, että mehut on ihan pois. Vaikka työvuorolistoissa tilannetta on huomioitu niin paljon kuin se ikinä on mahdollista, on vain tosiasia, ettei paukut työntekoon meinaa riittää. 3,5 viikkoa ja sitten olen töiden osalta finaalissa. Odotan sitä, että saan viettää vielä viimeisiä viikkoja esikoisen kanssa ilman vauvaa. Kohta ei kuitenkaan mikään ole niinkuin ennen. Muutos on kai aina jonkinlainen kriisi...

Ei tämä raskaus ole yhtä helpolla sujunut kuin edellinen. Esikoista odotellessa olin koko raskauden ihan elämäni kunnossa vaikkakaan en mitenkään superpaljon olotilastani nauttinut. Omia kolotuksiaan siihenkin liittyi, mutta ei mene toinen kierros ihan yhtä vaivattomasti. Pitkään aikaan en ole enää kyennyt lenkkeilemään saati tekemään mitään enemmän fyysistä. Kävelylenkit on pakko pitää lyhyinä ja rauhallisina, jotta ennakoivat supistukset pysyvät kurissa. Maha painaa ja selkäkin saa oman osansa. Toki esikoista edelsi aktiivinen ratsastuksen aikakausi ja syvät lihakset olivat aivan erilaisessa kunnossa kuin tämän toisen kierroksen startatessa.

Voi pojat ja tytöt miten odotan sitä, että pääsen taas lenkille!

Väsymyksen takia mielikin meinaa olla alavireinen ja valitettavasti isäntä syyttömänä (no jaa... tilanteeseen hän on kyllä osasyyllinen) saa oman osansa. Siinä missä minä hämmästelen sitä miten nopeasti raskausaika on sujunut, hänen mielestään tämä ei lopu ikinä :D. Siltikin mielestäni olen ollut helpompi yksilö kuin edellisellä kerralla!

Elämäni kamalimman automatkan ajoin lauantaina alkuyöstä Mikkelistä kotiin. Olin tapaamassa ystäviä sekä ammattikorkeakoulun luokkakokouksessa ja starttasin illalla kotia kohti hieman ennen kymmentä. Taitettavaa matkaa oli n. 1h 40min. Tiedän kyllä miten väsyneitä hetkiä auton ratissa voi tulla, sen verran paljon on kilometrejä persauksen alla, mutta koskaan en ole aiemmin kokenut sitä millaista on taistella koko ajomatka väsymystä vastaan. Olin jossain kohtaa ihan varma, etten ikinä pääse kotiin. Vasta jälkeenpäin tajusin, että noin puolivälissä matkaa olisi mm. ollut Kuortin ABC, joka on auki 24h. Tauko ja kaffet. Sitten kohti kotia. Mutta ei. Väsymys oli niin kova, että moinen järkevä ajattelu ei enää tavoittanut minua. Totta puhuen en muista kotimatkasta oikeastaan mitään muuta kuin helpotuksen kotipihassa. Koskaan en enää lähde yhtä väsyneenä rattiin. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. En halua kokea sitä toiste ja olen sanattoman kiitollinen siitä, että pääsin kotiin.

Mun elämä on liian arvokasta tuhottavaksi omaan hölmöyteen tien päällä. Pitää arvostaa tätä lahjaksi annettua elämää. Puhumattakaan niistä pienten ihmisten elämistä, jotka on meille lainaan annettu. Kaikilla on vaan yksi äiti.

Yksi rakkaimmista sielunmaisemista <3 
Hollolan Lahdenpohja 9.9. Kuva ei tee oikeutta. Maisema oli sanoinkuvaamattoman upea. 

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Ilmassa tuoksuu syksy

Tänään aamulla 7:40 ilmassa tuoksui syysaamu. Tuoksu oli raikas ja ihana. Aurinko paistoi, mutta se ei ollut kesäinen paiste. Siinä oli syksyn tuntu.

Ensimmäistä kertaa syksyn tulo tuntuu hieman "masentavalta". Siis siitäkin huolimatta, että rakastan syksyn kuulaita aamuja ja pakkasen puremaa hiekkaa kengän alla. Tämä kesä on pitänyt sisällään paljon rakkautta, mutta myös paljon kaipausta. Se on ollut myös viimeinen laatuaan, sillä ensi kesänä meitä on neljä. Leppoisat ja omalla tavallaan huolettomat hetket kaksivuotiaan kanssa jäävät sydämen muistoihin. Haluan tallettaa ne. Ensi kesänä mukana on pikkusisarus, joka on juuri siinä ihanassa iässä, että syö kaiken mikä vastaan tulee ja luultavasti kiukkuaa turhautuneena kun ei ehdi isosiskon perään. No.. Ainutlaatuista sekin :D

Syksy tuo tullessaan kuran, kuravaatteet, pimeyden ja luultavasti lepakotkin. Voi taivas miten niitä inhoan! Yövuoroissa huomaa hyvin kuinka yöt kääntyvät syksyä kohti. Poissa on alkukesän valkeat yöt ja tilalla aivan pimeä hetki. Pian syttyvät katuvalotkin palamaan.

Kesä on mennyt käsittämättömän nopeasti. Vaikka kaikki ei ole mennyt niinkuin piti (koskapa menisi), jää se mieleeni rikkaana ja onnellisena. Onnellisena kaipauksesta, ikävästä, muutoksen pelosta ja väsymyksestä huolimatta. Siitähän elämässä on kyse. Siis siitä, että vaakakuppi kallistuu onnellisen puolelle. Siitä, että vaikka voi kokea todella suuriakin vastoinkäymisiä, ne eivät kaada koko venettä. Voivat kyllä keikuttaa rajustikin ja hetkittäin on varma siitä, että laiva uppoaa.

Toivotaan, että saamme vielä nauttia intiaanikesästä elokuun myötä, sytyttää lyhtyihin kynttilät ja nauttia kauniista illoista.




torstai 28. heinäkuuta 2016

Ihana Porvoo!

Kävin työn puolesta Porvoossa. Päivän sisältö oli Porvooseen tutustumista. Aikaisemmat reissuni ovat vieneet aina ohi Vanhan Porvoon, sillä olen mennyt katsomaan hevostani (joka on ylläpidossa). Tällä reissulla tuo osuus oli ohitettava ja oli ihan itse Porvoon vuoro.

Ja voi vitsit mikä paikka! Olisipa ollut rutkasti aikaa vain pysähtyä jonnekin kuvaamaan. Pienet putiikit olisi voinut ikuistaa vaikka kaikki! Mikä tunnelma! Runebergin koti, pienen pieni tori, katusoittajia, koko Vanha Porvoo, kahvilat, joki, Linnamäki ja näkymä sieltä, kirkko, kujat... Ja kieltämättä aika kuumana porottava aurinko :D













Tänne on pakko palata. Ihan jo senkin takia, että käynti Brunbergin karkkikaupassa kertakaikkisesti unohtui! Siinä vaiheessa kun sinne olisi pitänyt mennä oli massu täynnä Cafe Postresin käsittämättömän herkullista jäätelöä, joka työnsi karkit syvälle mielen sopukoihin. Ne muistuivat mieleen siinä vaiheessa kun olimme kävelleet takaisin Taidetehtaalle, jonne olimme jättäneet auton. Helle oli siinä vaiheessa jo liikaa eikä kävely vanhaan kaupunkiin takaisin maittanut meistä kummallekaan.

Mutta kuten sanottu, todellakin palaan! Toivottavasti vielä tänä kesänä, mutta viimeistään vuoden päästä :)

Paluumatkalla poikkesimme vielä Askolan hiidenkirnuille. Nyt taitaa olla niin, että minulle alkaa ikä tehdä tepposet. En ole koskaan pelännyt korkeita paikkoja ja Linnanmäen laitteet ovat olleet yhtä hupia. Kun nyt köpöttelin rappusia alaspäin alinta hiidenkirnua kohti, oli pakko todeta, että hieman hirvitti! Raput tuntuivat kovin jyrkiltä ja mukana hyppelehtivän teinin pelkäsin vähintäänkin putoavan hiidenkirnuun :D

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Fiilistelyä

Olen jo pitkään kaivannut suunnattoman paljon hetkiä luonnossa kameran kanssa. Niitä vain tuntuu olevan hieman vaikeaa järjestää.. Kaipuu taitaa olla hetken teema. Elämäntilanteen muutoksen edessä sitä alkaa taas kaivata kaikkea tuttua. Kaipaan hevosia, lukemista, pitkiä lenkkejä, kuvaamista, edesmenneitä koiria, Taika-koiraa, josta piti luopua olosuhteiden pakosta... Elämä muuttuu ja menee eteenpäin. Muistot ovat rakkaita ja onkin uskomatonta miten monen kuvan ottohetken fiilikset voin muistaa kun kuvia katson!

Enkelikoirat Vilma ja Gero <3

Enkelikoira Aura <3

Enkelikoira Dami <3

Taika <3

Paremman puutteessa kaivelin sitten koneen kuva-arkistoja ja ajattelin postata jotain vanhoja kuvia. Näistä suurin osa on jo blogissa ollut, mutta eihän näitä ole pakko katsoa :)






















Miten sitä ehtikin nähdä kaunista ympärillään! Nyt on ajateltava, että se aika tulee vielä. Ihan varmasti.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Kaukaa lähemmäs: Meidän perhe reissussa

Arki kuormittaa aina. Sitä ei käy kiistäminen. Nostan hattua suuresti jos joku pystyy tämän käsi sydämellä kiistämään ja elämään arkea aina iloisesti ja siitä kuormittumatta. Itse koen sen niin, että arjessa oma aika on kortilla ja aikataulut on nakutetaan pakon sanelemina. Minä kadotan itseni ja juoksen kieli vyön alla asiasta toiseen.

En ole arjessa helppo puoliso.

Olen kaukana hyvästä äidistä, jonka kärsivällisesti jaksaisi vajaan kaksi vuotiaan mielen liikkeitä.

Haluaisin olla helpompi puoliso.

Haluaisin olla kärsivällisempi.

En kuitenkaan ole.

Omaan hyvinkin terävät kielen kannat ja saisin monesti vetää henkeä hieman pidempään. Pieni harkinta ei olisi pahitteeksi. Ei sillä. Mieskään ei ole helpoimmasta päästä, mutta blogissani ei ole tarkoitus ruotia muita.

Ei niin kauan sitten kiukuspäissäni totesin miten varmaankin olisi parempi olla hetki erossa, jotta osaisi arvostaa tätä yhteistä elämää. Ärsyyntyneenä ajattelin miten ilman lasta voisin vain pakata kamppeeni ja vetää vähän henkeä. Kaikki olisi niin helppoa. Sitten joko tulla takaisin tai pysyä muualla - ihan miltä sattuu tuntumaan.

Sitten tuli reissu. Maanantaista keskiviikkoon nakotimme ensimmäistä kertaa reissussa perheenä. Päiväreissuja ei oteta huomioon. Olen monesti kuullut varoituksia siitä, että kovat odotukset saavat ihmiset riitelemään reissussa ennen kuin osataan olla yhdessä. Riideltiinkö me? Ei. Naurettiinko? Kyllä! Nautittiinko reissusta? Kyllä!

Reissun jälkeen totesin, että oli hyvä käydä muualla. Oli hyvä viettää aikaa yhdessä irti arjesta ja muista tutuista ympyröistä, jotta on jälleen mahdollista nähdä toisen hyvät puolet. Ei se aina niin mene, että on oltava erossa osatakseen arvostaa. Joskus on oltava yhdessä, jotta osaisi taas arvostaa.

Arjessa toisen ihmisen jotenkin kadottaa. Ainakin meidän arjessa. Ehkä olemme huonoja elämään arkea, sillä emme ole perhe, joka kovin paljon viettäisi aikaa yhdessä. Lähes aina kaikenmaailman arkeen sekä omakotitaloasumiseen liittyvät hommat priorisoituvat yhteisen ajan edelle. Lapsi viihdyttää itseään, on mukana hommissa jomman kumman vanhemman (useimmiten minun, koska minun arkitouhuni ovat paremmin lapsen kanssa suttaantuvia) kanssa tai viettää aikaa jomman kumman vanhemman kanssa toisen hoitaessa arkijuttuja. En tokikaan kuvittele, että suurimmassa osassa perheitä istuttaisiin illat iloisina sohvalla käsi kädessä ja kaikki olisivat onnellisia. Tietysti arkeen kuuluu asioita, jotka on hoidettava. Tiedän kuitenkin myös sen, että monilla perheillä on enemmän yhdessä jaettua aikaa, jolloin vastuu jakautuu tasaisemmin.

Onnistuneessa reissussa puoliso on saatavilla. Yhdessä on hauskaa ja lapsen seurastakin jaksaa nauttia eri tavalla.

Mutta kuinka saada reissun fiilikset kantamaan? Kuinka pitää mielessä jakaminen ja toisen kunnioittaminen? Kuinka pitää mielessä parisuhde ja perhe, sen erilaiset roolit? Miten säilyttää positiivinen mieli ja kauniit sanat toista kohtaan? Miksi aina pitää heittäytyä hölmöksi ja päästellä suustaan ilkeyksiä? Kenen elämää se helpottaa? Tuleeko oma olo siitä jotenkin iloisemmaksi? Ei ainakaan minun oloni. Jos joku väittää, että tasapainoilu näiden roolien välillä on jotenkin helppoa, saa tulla minulle henkilökohtaiseksi avustajaksi.

Ymmärsin tämän reissun myötä, että minä tarvitsen välillä aikaa muualla kuin kotona. Yhdessä. Perheenä. Toki myös kahdestaan. Ilman koko perhettä. Myös yksin. Yksin tehdyt reissut eivät kuitenkaan saa minua näkemään perheen hyviä puolia. Niillä on ihan erilainen funktio. Kerran kahdessa vuodessa on liian pitkä väli. Kyllä kerran kesässä on reissussa käytävä. Eihän se ihmeitä vaadi kun kyse on kuitenkin parista päivästä eikä meidän kohdalla edes viikosta.

Sen myötä sitä sitten taas tajuaa, että tämä perhe on juuri se, jonka kanssa reissuja haluaa tehdä ja elämää kokea. Se perhe, jonka kanssa haluaa käydä Tuurista ostamassa mm. pari vessaharjaa, ikuistaa ne kuvaan ja asettaa arvoiseensa tehtävään. Onpahan jotain mitä aikanaan jälkipolville muistella ja ukon kanssa kiikkustuolissa naureskella!


perjantai 1. heinäkuuta 2016

Kaukana luonnosta: eläinpuisto

Kesälomareissu on takana. Jos tulevien päivien aikana ehdin, haluan jakaa reissua muutamaan eri osaan. Kaiken ymppääminen samaan tekstiin on ihan mahdotonta.

Päällimmäisenä kokemusmaailmassa on käynti Ähtäri Zoossa ja sen yhteyteen toukokuussa avatussa kotieläinpihassa.

Jo edellisessä postauksessa mainitsin, että Ähtäri Zoo vaikoitui kohteeksi sen takia, että siellä suuri osa on lajeja, jotka itse miellän Pohjolaan kuuluvaksi. Ähtärin sivuilla puhutaan Suomen vanhimmasta luonnonmukaisesta eläinpuistosta.

Tämä lumileopardi edusti vähemmistöä. 
 
Jouduimme toteamaan, etteivät eläintarhat ole meitä varten. Eläinten ihmettely verkkojen takaa ei saanut ilon kiljahduksia pintaan. Ymmärrän sen, että esimerkiksi lumileopardeja suojellaan, koska ne ovat erittäin uhanalaisia. Mutta ei.. Joku tässä hommassa mättää.
 
Suurinta riemua lapselle tuottivat peurat, saukot ja karhut. En voi myöskään kieltää, etteikö omasta mielestä karhujen seuraaminen olisi ollut kiehtovaa. Karhuemolla oli hoidettavanaan kolme pentua ja karhut jopa näyttivät jollain tasolla nauttivan elämästään.
 
 

 
Väitän, että kiinnostus peuroja kohtaan on herännyt kotona, sillä peuroja on nähty talon takana olevalla pellolla. 1v 10kk osaa kertoa, että peurat ovat menneet metsään kun niitä ei näy. Kuinka paljon enemmän iloa tuottaa kun voi pyytää lapsen ikkunaan katsomaan peuraa kuin se, että peuroja katsotaan aidan takaa. Paitsi jos kyseessä on oma piha-aita :D

Sama esimerkiksi ilvesten kanssa. Niitä ei nyt ole lapsen aikaan näkynyt, mutta muutamia vuosia sitten ollessani lenkillä, kulki pellon poikki laiskanpulskea iso ilves. Toki näihin liittyi negatiivisia ilmiöitä kun pienellä alueella oli paljon ilveksiä, jotka tottuivat ihmisen läsnäoloon. Ei tuokaan ilves välittänyt silloin minusta ja koirasta mitään. Pysähtyi pellolle katsomaan mitä ihmettä huudan (kun huusin talolle, että ilves on pellolla). Jatkoi sitten matkaansa metsään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eivät eläintarhan ilvekset saaneet minua huutamaan muille, että hekin näkisivät ilveksen.
 
Lintuhäkit ohitimme melko pienellä ihmettelyllä. Ei mahdollisuutta lentää, ei mahdollisuutta saalistaa... Häkki ja puu, jonka oksilla istuskella.  


Ihmiset vieraantuvat luonnosta. Eläintarhassa lapset huutavat ja juoksevat häkiltä toiselle. Aikuiset ihmiset viheltävät päivää paistatteleville susille, jotta saisivat ne nousemaan ylös ja kuvattaviksi. Sitten huokaillaan kun ei niissä ollut nyt mitään nähtävää. Karhuaitauksella lukee, ettei karhuja saa ruokkia. En minä ymmärrä... Ei meistä kumpikaan ymmärtänyt. 

Päivän kohokohta olikin vierailu kotieläinpihalla, jossa sai rapsuttaa lampaita, lehmiä, pupua ja ponia. Ihmeteltävää riitti myös lukuisista muista eläimistä. Ponin kohdalla meinasi pieni kiukku iskeä kun ei tyttö päässyt tarhaan paijaamaan :D Äidin pieni heppatyttö!


Nämä lehmät eivät olleet parressa, parsi oli vain esimerkkinä ja niillä oli vapaa kulku pihalle.

Ainahan tällaisestakin jotain negatiivista löytyy, mutta kyllä esimerkiksi lampaat tuntuivat nauttivan olostaan rapsutusten keskipisteenä eivätkä vuohet laittaneet pahakseen sangollista tuoretta ruohoa, jota lapset kilvan niille antoivat.

Päivä oli onnistunut. Se laittoi jälleen kerran miettimään millaisena haluamme luonnon jälkipolville näyttää. Opimme, etteivät meidän reissumme jatkossa suuntaudu villieläintarhoihin vaan haemme erilaisia elämyksiä. Päivä opetti myös jälleen arvostamaan hieman enemmän tätä ympäristöä, jossa asumme ja luonto on läsnä. Emme mekään halua törmätä karhuihin tai susiin luonnossa ja ymmärrämme uhkan, joka niistä syntyy. Haluamme kuitenkin opettaa, että niiden paikka on luonnossa eikä verkon takana ihmeteltävänä. Kotieläinpihoilla uskon meidän vierailevan jatkossakin :)

Ehkä seuraavalla kerralla Ähtäristä/Tuurista kohteena ja kenties muutama sana perheen ensimmäisestä reissusta yhdessä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.