lauantai 25. kesäkuuta 2016

Lomatunnelmissa

Ensimmäinen lomapätkä ei sitten todellakaan mennyt niinkuin odotin. Ensin oli ennen lomaa lapsen mahatauti, sitten loman aluksi oma mahatauti, josta kyllä selvisin vähällä. Kuitenkin suunnitelmat menivät uusiksi ja ymmärrettävästi meitä ei kovin moni halunnut treffata. Loman loppu olisi voinut näyttää valoisammalta, mutta eiköhän toisen viikon lopuksi isäntä sairastunut mahatautiin ja jälleen kerran kaikki meni uusiksi. Ainoana positiivisena asiana sairasteluista mainittakoon, että tauti oli sama kuin minkä me olimme jo sairastaneet, joten kierros nro kaksi jäi käymättä läpi.

Muutamia iloisia kohtaamisia ja ihania hetkiä lomalla kuitenkin oli.

 
 


Kahteen viikkoon en kuitenkaan päässyt kodin pihaportin ulkopuolelle ilman neitiä ja oma pääni ei sellaista kestä. En jaksa olla hyvä äiti enkä hyvä puoliso. En oikeastaan hyvä mikään. Kun viimeinen lomapäivä koitti, pääsin viimein seuraamaan agilityn SM-kilpailuja yksin (toisen koiran kanssa) Nastolaan ja se jos mikä oli siistiä! Vain minä, koira ja muutama tunti ihan omaa aikaa.

Huomaan, että tarvitsen heti loman alkuun tekemistä tai reissun, jotta pääsen irti arjesta. Tuon kahden viikon alku meni hyvin tiiviisti kotona ja arjesta saati töistä irtautuminen oli hyvinkin hankalaa. Vettä satoi jatkuvasti, joten ulkoilukin oli ihan toista kuin mitä lämpimällä säällä voi tehdä. Eihän lasta sade haittaa, mutta esimerkiksi eväsretki ei juuri innosta jos eväsrasiat täyttyvät vedellä.

Loman katkaisi suunnitellusti muutama työvuoro, mutta ne menivät aivan hurauksessa ja pääsin starttaamaan yövuorosta juhannusvapaalle. Nyt on menossa vapaapäivä nro kaksi ja tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden pois töistä. Näin tämän kuuluu mennä!

Pessimisti voisi ajatella, ettei nyt kannata intoilla, mutta voi pojat miten mukava juhannusaatto meillä eilen olikaan. Ystäviä, lapsen poniratsastuksen onnea, saunomista, IHANA koivun ja kesän tuoksu vihtojen tuomana saunassa ja napa täyteen ruokaa! Nyt kun en itse voi (periaatepäätös olla kiipeämättä hevosen selkään ensimmäisen raskauskolmanneksen jälkeen) ratsastaa, tuottaa minulle suunnatonta iloa kun vajaa kaksivuotias tytär pääsee poniratsastamaan ja nauttii silminnähden. Allerginen isänsä on koittanut tehdä käännytystyötä, mutta niin vaan isänkin naamalla oli leveä hymy kun hän katseli tyttären iloa. Äidin tyttö ;)

Nyt odotan maanantaita kieli pitkällä kun pääsemme starttaamaan kohti Ähtäriä. Reissu on meille ensimmäinen perhereissu. Kolmen päivän aikana aiomme käydä Ähtärin eläinpuistossa ja veljekset Keskisellä. Ähtärissä olen itse käynyt ihan pienenä, Keskisellä en koskaan. Ähtärin eläinpuisto valikoitui kohteeksi, koska siellä pääosa lajeista on oikeasti Pohjolaan soveltuvia ja täällä eläviä. Valitettavaa on uutinen tulevista pandoista, olen onnellinen, että reissumme on ennen pandojen tuloa. Korkeasaari oli minulle täysin poissuljettu vaihtoehto. Kävin jokunen vuosi sitten siellä työni puolesta ja voin kertoa, että lapsuuden muistot olivat aika toista kuin todellisuus nyt aikuisena. Leijona pienessä häkissään ei tuottanut minkäänlaista iloa vaan lähinnä halua päästä pois kyseisestä paikasta. Joku voi varmasti ajatella, että moraalini asian suhteen on kaksinaamaista kun kuitenkin Ähtärin eläinpuiston toimintaa tuemme. Ehkä jollain tapaa onkin. On kuitenkin valinta, etten halua opettaa lastani ihastelemaan savannin eläimiä häkeissään...

Kun nyt olen julkisesti paljastanut, ettemme ole kotona, täytyy heti perään todeta, että varkaiden ei kannata vaivautua. Kaksijalkainen talonvahti ja koirien hoitaja päivystää meillä koko sen ajan kun reissussa olemme. Ja kuinka siistiä tämä onkaan! En edes muista koska meillä olisi ollut koirat hoidossa... Ei itseasiassa varmaan ikinä eli ainakaan kolmeen vuoteen. Yhden kerran on äitini ollut hoitamassa sekä lasta, että koiria yön yli. Ehkä siis ero koirista on aika tervetullut.

Puhumattakaan hotellin aamupalasta, ruoanlaitto vastuun siirtymisestä ihan muille kuin minulle ja kaikesta reissun tuomasta vapaudesta! Enemmän kuin mahtavaa! Ainoa reissua määrittävä tekijä on lapsen mukana olo, mutta tiettyä päivärytmiä lukuunottamatta meillä on kyllä varsin sopeutuvainen pikku neiti eikä reissuun lähtö hänen kanssaan ole pätkääkään harmaita hiuksia aiheuttava. Ehkä minussakin asuu pieni reissunainen sillä pelkkä kotona oleminen kyllä harmaannuttaa!

Lomalla on vielä tiedossa kesäteatteriin meno (Jäniksen vuosi Krapilla), rippijuhlat, yökyläilyä ja myös leppoisaa oloa kotona. Huomaako sen, että odotan tätä pätkää?

Ehkä loppuun muutama sana raskaudesta? Puolivälissä mennään. Rakenneultra on tulossa ja raskaus etenee vähän niinkuin itsestään. Toki siitä aiheutuu tiettyjä ei niin toivottuja oireita, mutta aina en oikein edes muista olevani raskaana. Eräs sukulainen viikko sitten sanoi, että "no nyt sua jo varmaan saa onnitella?" Ohikiitävän hetken meinasin kysyä: "Mistä?". Kaksi törmäilevää aivosolua kuitenkin löysivät toisensa ja ymmärsin mitä hän tarkoittaa. Aivotoiminta alkaa kyllä taas hidastua. Esikoista odottaessa (puhumattakaan vauvavuodesta) aivot kävivät todella hitaalla. Löysin kuitenkin taas itseni enkä tarvinnut kalenteria ihan joka asiaan. Nyt on raivostuttavaa taas todeta, että kaikki on kirjattava ylös ja keskityttävä olennaiseen. Pää on raskauden pehmittämä eikä tämä taida tästä parempaan suuntaan muuttua.

Nautinnollista juhannuspäivää jokaiselle! Meillä on tyttö päikkäreillä, isäntä maalaa taloa ja mulla turpoaa lettutaikina. Tuoreita mansikoita ei juuri nyt ole kaapissa, joten omatekemällä mansikkahillolla ja vaniljajäätelöllä mennään. Alkuillasta vielä grilli tulille ja uudet perunat kattilaan. Eiköhän niillä yksi juhannuspäivä selätetä. Huominen kuluu lähtövalmisteluihin ja maanantaina menoksi.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Blogihiljaisuus rikkoutuu

Kolmen kuukauden blogihiljaisuus. Ehkä pisin koskaan? Nyt on kaksi vapaapäivää ja kaksi lomapäivää takana. Viimein virtaa olla hetki illasta hereillä ja kirjoittaa. Viimein energiaa huomata hiekkalaatikon reunalla ärsyttävät linnunkakat, ulkopyykkitelineen ihanuus ja luonto ympärillä.

Loma ei alkanut ihan niinkuin piti, mutta valtaosa siitä on vielä tuloillaan ja on paljon ihania asioita mitä odottaa.

Arki imee mukaansa tehokkaasti. Väsymys on ollut messevää ja edelleen viimeiset koulutehtävät odottavat tekemistä. Ensimmäistä kertaa ne ovat jääneet roikkumaan, motivaatio on kadonnut jonnekin maan alle eikä vain meinaisi jaksaa. Jostain pitäisi löytää inspiraatio. Olen nauttinut koulusta, työstä ja ennen kaikkea perheestä. Vasta kuitenkin nyt loman alettua, olen huomannut mistä kaikista asioista arki pakottaa luopumaan ja kuinka paljon voimaa sen pyörittäminen imaisee. Jälleen kerran huomaan myös kadottaneeni itseni ja omat tärkeät jutut.

Osa kolmen kuukauden blogihiljaisuudesta sujui myös järjettömän alkuraskauden väsymyksen kanssa. Kohta raskaus on puolivälissä ja lamaannuttava väsymys on selätetty. Aika kokonaisvaltainen kokemus. Hassua huomata miten toisella kierroksella kaikki on erilaista. Päiviä ei enää laske, viikotkin ovat vähän sinnepäin. Yleensä toisen kysyessä viikkoja, on aloitettava vastaus kysymällä "mikähän viikonpäivä tänään mahtaa olla?". Erilaista on myös se, ettei ole tarvetta salailla. Ensimmäisellä kierroksella tuntui, että asia oli niin henkilökohtainen, ettei siitä halunnut puhua juuri kenellekään eikä ainakaan sietänyt mitään hehkutusta. En minä silloinkaan raskauden sujumista pelännyt, se vain oli MEIDÄN juttu. Tietää tästä sitten yksi ihminen tai sata ihmistä, ei se vaikuta asian henkilökohtaisuuteen. Tämä on silti meidän perheen juttu. Ensimmäisen kierroksen salailu tuntuu nyt jopa hieman huvittavalta. TOSIN ensimmäisestä raskaudesta kerroimme lähipiirille jo ensimmäisillä viikoilla, nyt tulimme varsinaisesti "kaapista ulos" vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Nyt otetaan vastaan mitä annetaan, mutta tietysti toivotaan kaiken menevän hyvin loppuun asti.

Kaiken itseni kadottamisen keskellä tuntuu, että toisaalta löydän itseni koko ajan enemmän. Mielenkiintoinen ristiriita. Elämä on asettanut eteen paljon ratkottavia asioita ja pakottanut katsomaan peilistä omia toimintatapoja. Olen kiitollinen siitä, että saan elää tätä elämää tavallaan hyvinkin tietoisena itsestäni. Tietoisuus itsestä antaa työkaluja irti päästämiseen ja hetkestä nauttimiseen. Olenkin saanut kokea vahvempia läsnäolon hetkiä ja aidompaa rakkautta läheisiäni kohtaan.

Yksi kevään opettavimmista kokemuksista on ollut erään ystävän kriisi, joka on osoittanut sen, että harva asia tapahtuu sattumalta. Uskon siihen, että elämässämme tietyt tapahtumat tulevat siksi, että meillä olisi mahdollisuus parempaan. Että voisimme tavoitella jotain mitä emme muuten ymmärrä tavoittelemisen arvoiseksi. On mahtavaa nähdä valon syttyvän toisen ihmisen silmiin ja kivilastin putoavan hartioilta. Samalla on mahdollista oppia myös itsestään ja nähdä merkitys omassa elämässään hieman erilaisin silmin kuin aiemmin. Eräs viisas ihminen kerran sanoi minulle, että jokainen kohtaaminen opettaa meille jotain. Alan ymmärtää tämän merkityksen. Kohtaamisia vain on katsottava sydämellä.

Mitä meille siis kuuluu? Sanoisin, että oikeinkin hyvää. Meillä ollaan onnellisia ja epäonnellisia. Minä olen edelleen hankala ja toisinaan mieskin pistää parastaan vaikka onkin meistä se kärsivällisempi. Lapsen "minä itse" vaihe on hankala ja lasta on siunattu molempien vanhempien tahtotilalla. Äidin kärsivällisyyttä koetellaan enemmän kuin isän ja kuten mainittu, mies on meistä se kärsivällisempi.

Kesälomaa on nyt kaksi viikkoa, sitten muutama vuoro töitä ja loput kaksi viikkoa lomaa. Lokakuun ensimmäisen viikon jälkeen koittaakin äitiysloma. Aika menee siivillä.

Toivon sydämestäni, että löytäisin aikaa ja energiaa blogata enemmän, laittaa kuvia ja pitää teidät sekä itseni ajantasalla. Lupaan ainakin yrittää!

Toivotaan pian myös taas lämpimiä kesäpäiviä. On pakko myöntää, että lapsen kanssa ulkoilu lämpimällä on paljon kivempaa kuin sateella ja tuulella vaikka mies kunnostikin leikkimökin, joka on aika iso ilo etenkin sadepäivinä ;)