torstai 28. heinäkuuta 2016

Ihana Porvoo!

Kävin työn puolesta Porvoossa. Päivän sisältö oli Porvooseen tutustumista. Aikaisemmat reissuni ovat vieneet aina ohi Vanhan Porvoon, sillä olen mennyt katsomaan hevostani (joka on ylläpidossa). Tällä reissulla tuo osuus oli ohitettava ja oli ihan itse Porvoon vuoro.

Ja voi vitsit mikä paikka! Olisipa ollut rutkasti aikaa vain pysähtyä jonnekin kuvaamaan. Pienet putiikit olisi voinut ikuistaa vaikka kaikki! Mikä tunnelma! Runebergin koti, pienen pieni tori, katusoittajia, koko Vanha Porvoo, kahvilat, joki, Linnamäki ja näkymä sieltä, kirkko, kujat... Ja kieltämättä aika kuumana porottava aurinko :D













Tänne on pakko palata. Ihan jo senkin takia, että käynti Brunbergin karkkikaupassa kertakaikkisesti unohtui! Siinä vaiheessa kun sinne olisi pitänyt mennä oli massu täynnä Cafe Postresin käsittämättömän herkullista jäätelöä, joka työnsi karkit syvälle mielen sopukoihin. Ne muistuivat mieleen siinä vaiheessa kun olimme kävelleet takaisin Taidetehtaalle, jonne olimme jättäneet auton. Helle oli siinä vaiheessa jo liikaa eikä kävely vanhaan kaupunkiin takaisin maittanut meistä kummallekaan.

Mutta kuten sanottu, todellakin palaan! Toivottavasti vielä tänä kesänä, mutta viimeistään vuoden päästä :)

Paluumatkalla poikkesimme vielä Askolan hiidenkirnuille. Nyt taitaa olla niin, että minulle alkaa ikä tehdä tepposet. En ole koskaan pelännyt korkeita paikkoja ja Linnanmäen laitteet ovat olleet yhtä hupia. Kun nyt köpöttelin rappusia alaspäin alinta hiidenkirnua kohti, oli pakko todeta, että hieman hirvitti! Raput tuntuivat kovin jyrkiltä ja mukana hyppelehtivän teinin pelkäsin vähintäänkin putoavan hiidenkirnuun :D

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Fiilistelyä

Olen jo pitkään kaivannut suunnattoman paljon hetkiä luonnossa kameran kanssa. Niitä vain tuntuu olevan hieman vaikeaa järjestää.. Kaipuu taitaa olla hetken teema. Elämäntilanteen muutoksen edessä sitä alkaa taas kaivata kaikkea tuttua. Kaipaan hevosia, lukemista, pitkiä lenkkejä, kuvaamista, edesmenneitä koiria, Taika-koiraa, josta piti luopua olosuhteiden pakosta... Elämä muuttuu ja menee eteenpäin. Muistot ovat rakkaita ja onkin uskomatonta miten monen kuvan ottohetken fiilikset voin muistaa kun kuvia katson!

Enkelikoirat Vilma ja Gero <3

Enkelikoira Aura <3

Enkelikoira Dami <3

Taika <3

Paremman puutteessa kaivelin sitten koneen kuva-arkistoja ja ajattelin postata jotain vanhoja kuvia. Näistä suurin osa on jo blogissa ollut, mutta eihän näitä ole pakko katsoa :)






















Miten sitä ehtikin nähdä kaunista ympärillään! Nyt on ajateltava, että se aika tulee vielä. Ihan varmasti.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Kaukaa lähemmäs: Meidän perhe reissussa

Arki kuormittaa aina. Sitä ei käy kiistäminen. Nostan hattua suuresti jos joku pystyy tämän käsi sydämellä kiistämään ja elämään arkea aina iloisesti ja siitä kuormittumatta. Itse koen sen niin, että arjessa oma aika on kortilla ja aikataulut on nakutetaan pakon sanelemina. Minä kadotan itseni ja juoksen kieli vyön alla asiasta toiseen.

En ole arjessa helppo puoliso.

Olen kaukana hyvästä äidistä, jonka kärsivällisesti jaksaisi vajaan kaksi vuotiaan mielen liikkeitä.

Haluaisin olla helpompi puoliso.

Haluaisin olla kärsivällisempi.

En kuitenkaan ole.

Omaan hyvinkin terävät kielen kannat ja saisin monesti vetää henkeä hieman pidempään. Pieni harkinta ei olisi pahitteeksi. Ei sillä. Mieskään ei ole helpoimmasta päästä, mutta blogissani ei ole tarkoitus ruotia muita.

Ei niin kauan sitten kiukuspäissäni totesin miten varmaankin olisi parempi olla hetki erossa, jotta osaisi arvostaa tätä yhteistä elämää. Ärsyyntyneenä ajattelin miten ilman lasta voisin vain pakata kamppeeni ja vetää vähän henkeä. Kaikki olisi niin helppoa. Sitten joko tulla takaisin tai pysyä muualla - ihan miltä sattuu tuntumaan.

Sitten tuli reissu. Maanantaista keskiviikkoon nakotimme ensimmäistä kertaa reissussa perheenä. Päiväreissuja ei oteta huomioon. Olen monesti kuullut varoituksia siitä, että kovat odotukset saavat ihmiset riitelemään reissussa ennen kuin osataan olla yhdessä. Riideltiinkö me? Ei. Naurettiinko? Kyllä! Nautittiinko reissusta? Kyllä!

Reissun jälkeen totesin, että oli hyvä käydä muualla. Oli hyvä viettää aikaa yhdessä irti arjesta ja muista tutuista ympyröistä, jotta on jälleen mahdollista nähdä toisen hyvät puolet. Ei se aina niin mene, että on oltava erossa osatakseen arvostaa. Joskus on oltava yhdessä, jotta osaisi taas arvostaa.

Arjessa toisen ihmisen jotenkin kadottaa. Ainakin meidän arjessa. Ehkä olemme huonoja elämään arkea, sillä emme ole perhe, joka kovin paljon viettäisi aikaa yhdessä. Lähes aina kaikenmaailman arkeen sekä omakotitaloasumiseen liittyvät hommat priorisoituvat yhteisen ajan edelle. Lapsi viihdyttää itseään, on mukana hommissa jomman kumman vanhemman (useimmiten minun, koska minun arkitouhuni ovat paremmin lapsen kanssa suttaantuvia) kanssa tai viettää aikaa jomman kumman vanhemman kanssa toisen hoitaessa arkijuttuja. En tokikaan kuvittele, että suurimmassa osassa perheitä istuttaisiin illat iloisina sohvalla käsi kädessä ja kaikki olisivat onnellisia. Tietysti arkeen kuuluu asioita, jotka on hoidettava. Tiedän kuitenkin myös sen, että monilla perheillä on enemmän yhdessä jaettua aikaa, jolloin vastuu jakautuu tasaisemmin.

Onnistuneessa reissussa puoliso on saatavilla. Yhdessä on hauskaa ja lapsen seurastakin jaksaa nauttia eri tavalla.

Mutta kuinka saada reissun fiilikset kantamaan? Kuinka pitää mielessä jakaminen ja toisen kunnioittaminen? Kuinka pitää mielessä parisuhde ja perhe, sen erilaiset roolit? Miten säilyttää positiivinen mieli ja kauniit sanat toista kohtaan? Miksi aina pitää heittäytyä hölmöksi ja päästellä suustaan ilkeyksiä? Kenen elämää se helpottaa? Tuleeko oma olo siitä jotenkin iloisemmaksi? Ei ainakaan minun oloni. Jos joku väittää, että tasapainoilu näiden roolien välillä on jotenkin helppoa, saa tulla minulle henkilökohtaiseksi avustajaksi.

Ymmärsin tämän reissun myötä, että minä tarvitsen välillä aikaa muualla kuin kotona. Yhdessä. Perheenä. Toki myös kahdestaan. Ilman koko perhettä. Myös yksin. Yksin tehdyt reissut eivät kuitenkaan saa minua näkemään perheen hyviä puolia. Niillä on ihan erilainen funktio. Kerran kahdessa vuodessa on liian pitkä väli. Kyllä kerran kesässä on reissussa käytävä. Eihän se ihmeitä vaadi kun kyse on kuitenkin parista päivästä eikä meidän kohdalla edes viikosta.

Sen myötä sitä sitten taas tajuaa, että tämä perhe on juuri se, jonka kanssa reissuja haluaa tehdä ja elämää kokea. Se perhe, jonka kanssa haluaa käydä Tuurista ostamassa mm. pari vessaharjaa, ikuistaa ne kuvaan ja asettaa arvoiseensa tehtävään. Onpahan jotain mitä aikanaan jälkipolville muistella ja ukon kanssa kiikkustuolissa naureskella!


perjantai 1. heinäkuuta 2016

Kaukana luonnosta: eläinpuisto

Kesälomareissu on takana. Jos tulevien päivien aikana ehdin, haluan jakaa reissua muutamaan eri osaan. Kaiken ymppääminen samaan tekstiin on ihan mahdotonta.

Päällimmäisenä kokemusmaailmassa on käynti Ähtäri Zoossa ja sen yhteyteen toukokuussa avatussa kotieläinpihassa.

Jo edellisessä postauksessa mainitsin, että Ähtäri Zoo vaikoitui kohteeksi sen takia, että siellä suuri osa on lajeja, jotka itse miellän Pohjolaan kuuluvaksi. Ähtärin sivuilla puhutaan Suomen vanhimmasta luonnonmukaisesta eläinpuistosta.

Tämä lumileopardi edusti vähemmistöä. 
 
Jouduimme toteamaan, etteivät eläintarhat ole meitä varten. Eläinten ihmettely verkkojen takaa ei saanut ilon kiljahduksia pintaan. Ymmärrän sen, että esimerkiksi lumileopardeja suojellaan, koska ne ovat erittäin uhanalaisia. Mutta ei.. Joku tässä hommassa mättää.
 
Suurinta riemua lapselle tuottivat peurat, saukot ja karhut. En voi myöskään kieltää, etteikö omasta mielestä karhujen seuraaminen olisi ollut kiehtovaa. Karhuemolla oli hoidettavanaan kolme pentua ja karhut jopa näyttivät jollain tasolla nauttivan elämästään.
 
 

 
Väitän, että kiinnostus peuroja kohtaan on herännyt kotona, sillä peuroja on nähty talon takana olevalla pellolla. 1v 10kk osaa kertoa, että peurat ovat menneet metsään kun niitä ei näy. Kuinka paljon enemmän iloa tuottaa kun voi pyytää lapsen ikkunaan katsomaan peuraa kuin se, että peuroja katsotaan aidan takaa. Paitsi jos kyseessä on oma piha-aita :D

Sama esimerkiksi ilvesten kanssa. Niitä ei nyt ole lapsen aikaan näkynyt, mutta muutamia vuosia sitten ollessani lenkillä, kulki pellon poikki laiskanpulskea iso ilves. Toki näihin liittyi negatiivisia ilmiöitä kun pienellä alueella oli paljon ilveksiä, jotka tottuivat ihmisen läsnäoloon. Ei tuokaan ilves välittänyt silloin minusta ja koirasta mitään. Pysähtyi pellolle katsomaan mitä ihmettä huudan (kun huusin talolle, että ilves on pellolla). Jatkoi sitten matkaansa metsään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eivät eläintarhan ilvekset saaneet minua huutamaan muille, että hekin näkisivät ilveksen.
 
Lintuhäkit ohitimme melko pienellä ihmettelyllä. Ei mahdollisuutta lentää, ei mahdollisuutta saalistaa... Häkki ja puu, jonka oksilla istuskella.  


Ihmiset vieraantuvat luonnosta. Eläintarhassa lapset huutavat ja juoksevat häkiltä toiselle. Aikuiset ihmiset viheltävät päivää paistatteleville susille, jotta saisivat ne nousemaan ylös ja kuvattaviksi. Sitten huokaillaan kun ei niissä ollut nyt mitään nähtävää. Karhuaitauksella lukee, ettei karhuja saa ruokkia. En minä ymmärrä... Ei meistä kumpikaan ymmärtänyt. 

Päivän kohokohta olikin vierailu kotieläinpihalla, jossa sai rapsuttaa lampaita, lehmiä, pupua ja ponia. Ihmeteltävää riitti myös lukuisista muista eläimistä. Ponin kohdalla meinasi pieni kiukku iskeä kun ei tyttö päässyt tarhaan paijaamaan :D Äidin pieni heppatyttö!


Nämä lehmät eivät olleet parressa, parsi oli vain esimerkkinä ja niillä oli vapaa kulku pihalle.

Ainahan tällaisestakin jotain negatiivista löytyy, mutta kyllä esimerkiksi lampaat tuntuivat nauttivan olostaan rapsutusten keskipisteenä eivätkä vuohet laittaneet pahakseen sangollista tuoretta ruohoa, jota lapset kilvan niille antoivat.

Päivä oli onnistunut. Se laittoi jälleen kerran miettimään millaisena haluamme luonnon jälkipolville näyttää. Opimme, etteivät meidän reissumme jatkossa suuntaudu villieläintarhoihin vaan haemme erilaisia elämyksiä. Päivä opetti myös jälleen arvostamaan hieman enemmän tätä ympäristöä, jossa asumme ja luonto on läsnä. Emme mekään halua törmätä karhuihin tai susiin luonnossa ja ymmärrämme uhkan, joka niistä syntyy. Haluamme kuitenkin opettaa, että niiden paikka on luonnossa eikä verkon takana ihmeteltävänä. Kotieläinpihoilla uskon meidän vierailevan jatkossakin :)

Ehkä seuraavalla kerralla Ähtäristä/Tuurista kohteena ja kenties muutama sana perheen ensimmäisestä reissusta yhdessä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.