maanantai 12. syyskuuta 2016

Väsymys

Olen täällä, mutta kovin hiljaa. Energia ei riitä mihinkään ylimääräiseen vaan on pakko kuunnella itseään. Sääli sinänsä, koska tämä blogin kirjoittaminen on juurikin sitä mistä itselleni saan hyvää oloa. Tällä hetkellä kuitenkin on liikaa käyttää lepohetkiä koneen äärellä istumiseen. On pakko yrittää arjen toimintojen lisäksi nukkuakin.

Raskauden viimeinen kolmannes on pyörähtänyt käyntiin jo tovi sitten. Palautuminen pitkistä työvuoroista on hitaampaa ja tuntuu, että mehut on ihan pois. Vaikka työvuorolistoissa tilannetta on huomioitu niin paljon kuin se ikinä on mahdollista, on vain tosiasia, ettei paukut työntekoon meinaa riittää. 3,5 viikkoa ja sitten olen töiden osalta finaalissa. Odotan sitä, että saan viettää vielä viimeisiä viikkoja esikoisen kanssa ilman vauvaa. Kohta ei kuitenkaan mikään ole niinkuin ennen. Muutos on kai aina jonkinlainen kriisi...

Ei tämä raskaus ole yhtä helpolla sujunut kuin edellinen. Esikoista odotellessa olin koko raskauden ihan elämäni kunnossa vaikkakaan en mitenkään superpaljon olotilastani nauttinut. Omia kolotuksiaan siihenkin liittyi, mutta ei mene toinen kierros ihan yhtä vaivattomasti. Pitkään aikaan en ole enää kyennyt lenkkeilemään saati tekemään mitään enemmän fyysistä. Kävelylenkit on pakko pitää lyhyinä ja rauhallisina, jotta ennakoivat supistukset pysyvät kurissa. Maha painaa ja selkäkin saa oman osansa. Toki esikoista edelsi aktiivinen ratsastuksen aikakausi ja syvät lihakset olivat aivan erilaisessa kunnossa kuin tämän toisen kierroksen startatessa.

Voi pojat ja tytöt miten odotan sitä, että pääsen taas lenkille!

Väsymyksen takia mielikin meinaa olla alavireinen ja valitettavasti isäntä syyttömänä (no jaa... tilanteeseen hän on kyllä osasyyllinen) saa oman osansa. Siinä missä minä hämmästelen sitä miten nopeasti raskausaika on sujunut, hänen mielestään tämä ei lopu ikinä :D. Siltikin mielestäni olen ollut helpompi yksilö kuin edellisellä kerralla!

Elämäni kamalimman automatkan ajoin lauantaina alkuyöstä Mikkelistä kotiin. Olin tapaamassa ystäviä sekä ammattikorkeakoulun luokkakokouksessa ja starttasin illalla kotia kohti hieman ennen kymmentä. Taitettavaa matkaa oli n. 1h 40min. Tiedän kyllä miten väsyneitä hetkiä auton ratissa voi tulla, sen verran paljon on kilometrejä persauksen alla, mutta koskaan en ole aiemmin kokenut sitä millaista on taistella koko ajomatka väsymystä vastaan. Olin jossain kohtaa ihan varma, etten ikinä pääse kotiin. Vasta jälkeenpäin tajusin, että noin puolivälissä matkaa olisi mm. ollut Kuortin ABC, joka on auki 24h. Tauko ja kaffet. Sitten kohti kotia. Mutta ei. Väsymys oli niin kova, että moinen järkevä ajattelu ei enää tavoittanut minua. Totta puhuen en muista kotimatkasta oikeastaan mitään muuta kuin helpotuksen kotipihassa. Koskaan en enää lähde yhtä väsyneenä rattiin. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. En halua kokea sitä toiste ja olen sanattoman kiitollinen siitä, että pääsin kotiin.

Mun elämä on liian arvokasta tuhottavaksi omaan hölmöyteen tien päällä. Pitää arvostaa tätä lahjaksi annettua elämää. Puhumattakaan niistä pienten ihmisten elämistä, jotka on meille lainaan annettu. Kaikilla on vaan yksi äiti.

Yksi rakkaimmista sielunmaisemista <3 
Hollolan Lahdenpohja 9.9. Kuva ei tee oikeutta. Maisema oli sanoinkuvaamattoman upea. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti