perjantai 28. lokakuuta 2016

Pari sanaa tuulitunnelin tuottamana

Pari ovea välistä kiinni ja voi luoda itselleen harhakuvitelman siitä, että on muka omassa rauhassaan. Hetken harkitsin ajelevani vajaan 40 km lenkin hakemaan lapsen kenkiä postista, jotta saisin sitä kuuluisaa omaa aikaa, mutta päätin kuitenkin ottaa läppärin ja hakeutua kotimme länsisiipeen kuin suuri kirjailija konsanaan. Tässä kohtaa kai voin kuitenkin mainita, että ehkä hiljaisuus tässä talossa vaatisi peltorit päähän ja sittenkin saattaisi mennä hermo, koska toisinaan tinnittää tai ainakin vähintäänkin suhisee. Liekö suhina sitten tuulitunneli korvasta toiseen?

Olen ehkä ylittänyt itseni. Selviydyin liki viikon kotona käymättä välillä missään. Harvinaislaatuisesti meillä kuitenkin kävi melkein joka päivä joku. Sellaista ei kovin usein tapahdu, koska voi kulua useampikin viikko, ettei meillä käy ketään. Edellisen kerran kotiuduin Helsingistä (Helsinki International Porche Horse Showsta - jos tarkkoja ollaan) viime viikon lauantaina ja seuraavan kerran istahdin autoon eilen kun lähdimme illalla kauppaan. Hups. Eihän siitä muuten tulekaan kuin neljä kokonaista päivää. No mutta tuntui ainakin viikolta! Oikeasti aika harvinaista kun monesti on päiviä, että tulee useammankin kerran ajeltua jonnekin asian perästä tai ilman. Mainittakoon, että meiltä ilman autoa poistuminen ei ole kovinkaan todennäköistä. Ei julkisia kulkuneuvoja, katuvaloja saati leikkipuistoja ja -kavereita nurkan takana.

Ohjelmaa on kuitenkin oltava päivittäin tai muuten happanee aivot. Ihanat raskauden viimeiset viikot ovat käsillä ja korvien väli hommaan niin kypsä, että ajatus synnytyksestä alkaa muodostua pään sisällä kultareunuksien muotoilemaksi pilveksi. Mahassa mukana kyydittävä kolmekiloinen kultakimpale painaa niin paljon, että joko se putoaa mahanahan läpi tai sitten haaruksista ilman synnytystä. Luulenpa kuitenkin, että tälläkin kertaa tämä äiti hautoo kuin kanaemo konsanaan ihan heilahtamalla yli lasketun ajan. Asennevamma ehkä kyseessä, koska olen kuullut usemmankin ihmisen suusta, että raskaus oli elämän parasta aikaa.. Olisiko aika kullannut muistot?

Ehdoton hailaitti tässä kuussa oli 22.10. vietetty päivä Horse Showssa. Olen aina halunnut sinne, mutta nyt - 31 vuoden iässä vasta ensimmäistä kertaa meno mahdollistui. Aina on kai sitten ollut jotain... Päivä herätti paljon ajatuksia, jotka voin tiivistää seuraavalla facebookin profiilissani julkaisemallani päivityksellä:

"Eilinen päivä oli antoisa ja ajatuksia herättävä. Yleensä sitä tulee teilatuksi jos uskaltautuu sanomaan ääneen eriävän mielipiteen, mutta on pakko. 

Kouluratsastus pääosin oli kamalaa katsottavaa siitä huolimatta, että me nähtiin kymmenen ns. parasta suoritusta. Ja jos joku sanoo, että mä en vaan ymmärrä tällaista huipputason ratsastusta niin tottavie en ymmärrä - enkä halua ymmärtääkään.

Stella Hagelstamille iso käsi. Hevosesta näki, että sillä oli hyvä olla <3


Working Equitationin Miquel da Fonseca pesi lusitanollaan aika monta kouluratsastajaa mennen tullen.

Mutta siis hieno päivä! Kiva olis ollut tänään vielä jatkaa lystiä, mutta perhe kutsuu :) "





Esteratsastus ilmanmuuta tarjoili päivän parhaan annin! Ikinä en ole nähnyt livenä luokkaa, jossa estekorkeus on 160 cm. Ihan huimaa taitoa vaativa laji. Varsinaisesti päivä ei helpottanut järjetöntä hevoskuumetta, joka vaikuttaa kroonistuneen. Täytyy silti uskoa unelmiin. Joku päivä vielä minullakin on taas hevonen. Se on unelma, jota aion vaalia ja jonka toteutumiseen uskon vakaasti.

Kello nakuttaa ja ilmeisesti alkaa olla aika avata ovet, jotka sulkevat minut eri maailmaan kuin muun perheen. Edessä vähän family timea saunan muodossa. Tiedättehän sen rentouttavan hetken saunassa kun kaksivuotias haluaa itse heittää löylyä, saunassa pitää olla kippoja viihdykkeenä niin paljon, ettei sekaan meinaa mahtua ja sitten hän ei osaa päättää haluaako olla löylyssä vai ammeessa (joka sekin on niin täynnä leluja, ettei edes kaksivuotias meinaa sopia sekaan). 

Kun kello on n. 21, se kaksivuotias nukkuu ja me vietetään ihanaa parisuhde aikaa katsoen Vain elämää. Toisella silmällä voi vilkuilla somea aina kun on joku ei niin kiinnostava kappale meneillään. Toisen kanssahan ei juuri enää jaksa kommunikoida, koska työviikko, raskaus, lapsi, arki ja milloin mikäkin on imenyt mehut. Mutta hei oikeesti hyvin menee ja rakas puoliso odottaa raskausajan päättymistä vähintään yhtä kovasti kuin minä ;)

Rentouttavaa perjantai-iltaa!


keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Saanko luvan?

Jääkö esikoinen nyt sitten kotiin?

Ei. Hän jatkaa hoidossa pari päivää viikossa. (Tähän perään liuta perusteluita miksi tähän ratkaisuun on päädytty.)

Äitiysloma on alkanut. Tällä viikolla olen ollut kaksi puolikasta päivää yksin kotona. Olen saanut siivottua, lenkitettyä koirat, kokattua, leivottua pullaa ja aavistuksen olen istunut sohvallakin. Tänään kävin myös hieronnassa. Kai jotenkin täytyy lunastaa se, että hoidattaa lapsensa muilla vaikka itse on kotona. Niinhän monet ajattelevat. Siis että on laiskuutta ja välinpitämättömyyttä pitää lapsi hoidossa vaikka jää itse äitiyslomalle. On pakko perustella ratkaisua ja yrittää sillä lievittää kuvaa huonosta äidistä, joka ei jaksa lastaan hoitaa.

Entä jos lapsen sosiaaliset suhteet etenkin toisiin lapsiin ovat olemattomat ja hän hyötyy hoidosta? Entä jos hoitajaan on syntynyt luottamuksellinen suhde, jota ei halua katkaista? Entä jos omat tukiverkostot ovat vähäiset ja tällä ratkaisulla saa tarvitsemansa hengähdyksen? Entä jos tällä ratkaisulla lapsella on paljon parempi äiti viisi päivää viikossa? Entä jos saa monta hommaa tehtyä sillä aikaa kun lapsi on hoidossa ja näin kokee paremmin voivansa viettää aikaa lapsen kanssa silloin kun hän on kotona.

Onko vanhemmalla lupa sanoa ääneen, että on kiva olla kotona yksin?  Onko vanhemman lupa kokea tyytyväisyyttä siitä, ettei kotona ole ketään muuta? Niin paitsi koirat... Onko lupa antaa aikaa itselleen? Onko lupa myöntää, ettei aina jaksa olla kärsivällinen vaan tarvitsee hengähdystauon? Keneltä se on pois?

Me olemme tavattoman kovia arvostelemaan toisten ihmisten ratkaisuja. Helposti vedän itsekin turhia johtopäätöksiä ja pika-analyyseja. Enhän todellisuudessa voi kenenkään tilannetta tietää jos en oikeasti ihmistä tunne. Ja vaikka tuntisinkin, en voi tietää toisen kokemusmaailmaa. Ei kukaan voi. Vain ihminen itse. Silti on tunne, että on aina kysyttävä lupaa toimiakseen tietyllä tavalla.

Me aikuiset ihmiset olemme vastuussa toiminnastamme muita kohtaan. On tehtävä itsekkäältäkin tuntuvia ratkaisuja, jotka tuottavat hyvää oloa. Paha olo tarttuu, mutta niin tarttuu myös hyvä. Mieluummin tartutan hyvää ympärilleni.

Siksi vielä uskaltaudun sanomaan ääneen, että nämä kaksi päivää yksin kotona ovat olleet tavattoman ihanat ja tulleet tarpeeseen. Siitä taitaa olla ainakin 1,5 vuotta aikaa kun edellisen kerran olen saanut aikaiseksi leipoa pullaa. Tänään se ei ollut työlästä. Kun miehen auto tulee pihaan, on sen ääni mukava siitä syystä, että saan perheen luokseni eikä siitä syystä, että kokisin itseni väsyneeksi ja odottaisin toista jakamaan arjen. Kun olen saanut hyvää ihan itselleni, jaksan laittaa sen kiertämään myös eteenpäin.

Mukavaa viikon jatkoa!