keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Saanko luvan?

Jääkö esikoinen nyt sitten kotiin?

Ei. Hän jatkaa hoidossa pari päivää viikossa. (Tähän perään liuta perusteluita miksi tähän ratkaisuun on päädytty.)

Äitiysloma on alkanut. Tällä viikolla olen ollut kaksi puolikasta päivää yksin kotona. Olen saanut siivottua, lenkitettyä koirat, kokattua, leivottua pullaa ja aavistuksen olen istunut sohvallakin. Tänään kävin myös hieronnassa. Kai jotenkin täytyy lunastaa se, että hoidattaa lapsensa muilla vaikka itse on kotona. Niinhän monet ajattelevat. Siis että on laiskuutta ja välinpitämättömyyttä pitää lapsi hoidossa vaikka jää itse äitiyslomalle. On pakko perustella ratkaisua ja yrittää sillä lievittää kuvaa huonosta äidistä, joka ei jaksa lastaan hoitaa.

Entä jos lapsen sosiaaliset suhteet etenkin toisiin lapsiin ovat olemattomat ja hän hyötyy hoidosta? Entä jos hoitajaan on syntynyt luottamuksellinen suhde, jota ei halua katkaista? Entä jos omat tukiverkostot ovat vähäiset ja tällä ratkaisulla saa tarvitsemansa hengähdyksen? Entä jos tällä ratkaisulla lapsella on paljon parempi äiti viisi päivää viikossa? Entä jos saa monta hommaa tehtyä sillä aikaa kun lapsi on hoidossa ja näin kokee paremmin voivansa viettää aikaa lapsen kanssa silloin kun hän on kotona.

Onko vanhemmalla lupa sanoa ääneen, että on kiva olla kotona yksin?  Onko vanhemman lupa kokea tyytyväisyyttä siitä, ettei kotona ole ketään muuta? Niin paitsi koirat... Onko lupa antaa aikaa itselleen? Onko lupa myöntää, ettei aina jaksa olla kärsivällinen vaan tarvitsee hengähdystauon? Keneltä se on pois?

Me olemme tavattoman kovia arvostelemaan toisten ihmisten ratkaisuja. Helposti vedän itsekin turhia johtopäätöksiä ja pika-analyyseja. Enhän todellisuudessa voi kenenkään tilannetta tietää jos en oikeasti ihmistä tunne. Ja vaikka tuntisinkin, en voi tietää toisen kokemusmaailmaa. Ei kukaan voi. Vain ihminen itse. Silti on tunne, että on aina kysyttävä lupaa toimiakseen tietyllä tavalla.

Me aikuiset ihmiset olemme vastuussa toiminnastamme muita kohtaan. On tehtävä itsekkäältäkin tuntuvia ratkaisuja, jotka tuottavat hyvää oloa. Paha olo tarttuu, mutta niin tarttuu myös hyvä. Mieluummin tartutan hyvää ympärilleni.

Siksi vielä uskaltaudun sanomaan ääneen, että nämä kaksi päivää yksin kotona ovat olleet tavattoman ihanat ja tulleet tarpeeseen. Siitä taitaa olla ainakin 1,5 vuotta aikaa kun edellisen kerran olen saanut aikaiseksi leipoa pullaa. Tänään se ei ollut työlästä. Kun miehen auto tulee pihaan, on sen ääni mukava siitä syystä, että saan perheen luokseni eikä siitä syystä, että kokisin itseni väsyneeksi ja odottaisin toista jakamaan arjen. Kun olen saanut hyvää ihan itselleni, jaksan laittaa sen kiertämään myös eteenpäin.

Mukavaa viikon jatkoa!

4 kommenttia:

  1. Elettyäni yli puoli vuosisataa olen tullut siihen päätelmään että elämän korkeakoulussa yksi oppiaine on luopuminen. Toinen on armeliaisuus itseään ja muita kohtaan. Hienoa että sinä olet jo sillä tunnilla :)

    VastaaPoista
  2. Mulkakin viikon kohokohdat kun 5-vee menee kerhoon ja saapi taistella vaan yhen mukelon kanssa :D Ja sithän vasta luksusta onkin jos sattuu toinen päikkäröimään sen kerhon ajan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se ilo on otettava irti silloin kun siihen on mahdollisuus :D

      Poista