lauantai 26. marraskuuta 2016

Kaunis pieni ihminen...

...sä olet ainutlaatuinen. Mitä vastaan tuleekaan toista sua ei milloinkaan.


7vrk 20min sitten saapui meidän kuopus maailmaan. Takana taas yksi elämäni nopeimmista viikoista. Kulunut viikko on ollut tunteiden vuoristorataa, mutta silti HYVIN erilainen kuin esikoisen synnyttyä. En olisi koskaan voinut kuvitella kuinka toisenlaisia tunteita toisen lapsen syntymä herättää.

Ehkä eniten olen hämmästynyt siitä, että vaikka minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, nyt en haluaisi millään tuon pienen ihmisen kasvavan isoksi. Esikoisen kasvua ja kehitystä odotimme aina aivan valtavan paljon. Oli ihanaa nähdä miten hän oppi uusia asioita. Nyt tuntuu siltä, että kaiken ehtii myöhemmin. Ei tässä ole kiirettä. Älä vain pieni ihminen kasva. On ihanaa, että meillä on vauva.

Olemme onnekkaita. Meillä on kaksi (toistaiseksi) tervettä lasta. Elämästä ei ikinä tiedä mitä se tullessaan tuo, joten on oltava kiitollinen.

Viikko on ollut esikoisen kanssa rankka. Onneksi minulla on puoliso, joka täyttää täysin toisen vanhemman paikan - pyytämättä. Esikoisen maailma on kokenut mullistuksen. Aika moni on kuvannut tilannetta niin, että vanhemmat ovat out, pikkusisko in. Viisaita nuo pienet, vanhempien syytähän tämä tilanne on.

Nyt on mentävä hetkeksi pitkälleen, sillä molemmat neitokaiset ovat unessa. Hetkeäkään ei ole hukattavissa :D

maanantai 14. marraskuuta 2016

Muista levätä

Loppuraskaus on tärkeää voimien keräämisen aikaa. Odottava äiti valmistautuu suoritukseen, jossa ihana pieni pötkylä putkahtaa vaivatta pihalle. Loppuraskauden aikana pitää keskittyä itseensä ja kuunnella mitä keho on vailla; ulkoilua, lepoa, ruokaa, suklaata... Suklaata ainakin ehdottomasti, koska imetyshän sitten kuitenkin kuluttaa kaikki kilot pois. Tai sitten ei kuluta. Vau.fi sivustolla myöskin mainittiin jotain sen suuntaista, että "sinulla tulee vielä ikävä pieniä potkuja". Ahhh... Raskaus on ihmisen parasta aikaa ja nainen hehkeimmillään!

Lanttu-, porkkana- ja imelletty perunalaatikko on tehty, sohvien päälliset on pesty, rojukaappeja käyty läpi ja mitä näitä nyt sitten onkaan. Viime yönä 23:45 päätin pestä mikron. Se tuntui huomattavasti järkevämmältä kuin maata sängyssä ärsyyntyneenä siitä, että kolmatta viikkoa peräkkäin juuri sunnuntaina ei tule uni. Sitkein olin kun pari viikkoa sitten makasin sängyssä 22-03 ennen kuin nukahdin. Untahan kertyi kaikki 2,5 tuntia sillä isännän kello herätti 5:30. Torkahdin toki vielä sen jälkeenkin kunnes heräsin hänen lähtöönsä 6:30 ja oma kello oli soimassa 7:00. Ai että kuulkaa mitä lepoa ja nautintoa!

Viime yönä olinkin kaukaa viisas ja nousin ylös. Pikku yöpala (yritin kyllä viikko sitten samaa, mutta ei toiminut), vähän mikron siivousta ja rhodesiankoirayhdistyksen jäsenlehden lukaisu ennen takaisin sänkyyn kömpimistä. Olisiko sitten ollut taika siinä mikron siivouksessa, mutta puolen yhden jälkeen uni voitti ja nukuin ihastuttavat neljä tuntia ennen kuin nousin vessaan. Sitten nukuin vajaan tunnin ennen kuin isännän kello soitti. Sitten taisin nukkua puolisen tuntia kunnes pikkuneiti päätti herätä ja kömpiä viereen.

Kyllä tämän äidin kokemuksesta loppuraskaus on kaikkea muuta kuin levon aikaa. Toki minulla on mahdollisuus ottaa rennosti silloin kun olen yksin kotona, mutta eihän sillä tavoin aika kulu mihinkään. Toki sopivasti touhua ja lepoa tekee terää.

Kuten olen aiemminkin sanonut, loppuraskaudella on tarkoituksensa. Sen tarkoitus on kypsyttää pääkoppa selviytymään siitä jo alussa mainitsemastani suorituksesta, jossa pienen pieni pötkylä putkahtaa vaivattomasti maailmaan. Siis se pieni pötkylä, jota kaikki sitten päivittelevät, että "voi kun se on pieni!" Kannattanee aina muistaa, että kortissa on kääntöpuoli ;)

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Isänpäivä


Sydän täynnä kiitollisuutta siitä, että lapsillamme on rakastava, huolehtiva ja turvallinen isä. 
Hyvää isänpäivää meiltä jokaiseen kotiin <3

lauantai 12. marraskuuta 2016

Elämän pituinen matka

Edellistä postausta en kirjoittanut mitenkään iloisessa mielentilassa kuten varmasti esille tuli. Koen kuitenkin erilaiset romahdukset jollain tapaa eheyttävinä. Minulle ne ovat eheyttäviä silloin kun en jää niihin liiaksi jumiin. Ne voivat olla rankkoja ja hyvin totaalisia, mutta ne vievät eteenpäin. Ikäänkuin näyttävät suuntaa. Ne kertovat muutoksen tarpeesta ja osoittavat epäkohtia omasta toiminnastani. Ne täytyy kohdata silmästä silmään, miettiä mikä niissä oli aitoa ja mikä ihmisen itsesäälin tai muun aiheuttamaa. Sitten täytyy ottaa niskalenkki siitä aidosta muutoksen tarpeesta. No.. Tokikaan muutos ei tapahdu niin helposti sormia napsauttamalla, mutta ennenkin olen sanonut, että mielestäni muutoksessa olennaisinta on tiedostaa tarve muutokseen.

On tilanteita, joissa sitä haluaisi vain pyytää anteeksi ja perustella oman käytöksensä historiallaan. Vaan eihän se niin mene. Anteeksipyynnöt eivät oikeuta toimintaa. Anteeksipyyntö on osa katumusta ja minun mielestäni sen pitäisi osoittaa tahtoa toimia toisin. Katseen pitäisi aina olla tulevassa, siinä ajatuksessa, ettei samoja asioita tarvitsisi pyytää toistuvasti anteeksi. Se on fakta, että aina tulee uusia asioita, joissa virheitä tekee ja anteeksi pyytämisen taito on ihmiselle kultaakin kalliimpi.

Sen lisäksi, että on osattava pyytää anteeksi, on myöskin osattava antaa anteeksi. On osattava antaa anteeksi niin itselleen kuin muille. Katkeruuden taakka on raskas kantaa. Joskus elämässämme kohtaamme tilanteita, joissa anteeksi antaminen tuntuu mahdottomalta. Viha ei kuitenkaan vie mihinkään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on asioita, jotka ihminen pystyy antamaan anteeksi, mutta ne ovat tehneet niin kipeää, etteivät ne unohdu. Luottamuksen rikkoutuminen on yksi tällaisista tilanteista. En ole ihan varma onko luottamusta aina mahdollista rakentaa takaisin... Luulen, että ei. Joskus käy niin, että elämä opettaa ihmiset taas luottamaan toisiinsa. Se vaatii kuitenkin muutosta kaikilta osapuolilta. Se vaatii avoimuutta ja rehellisyyttä onnistuakseen. Toisinaan asiat ovat pysyvästi rikki. Luulisin. Se ei ole tietoinen päätös vaan tunne, joka on ihmisessä.

Tämä elämä on matka, jossa ei koskaan tule valmiiksi. Se ottaa, antaa ja opettaa. Elämä antaa mahdollisuuden muutokseen, mahdollisuus täytyy osata hyödyntää. Joskus tuntuu surulliselta, että kaikki eivät näe mahdollisuutta heidän edessään vaan vuodesta toiseen toimivat samalla tavalla. Jokaisen matka on henkilökohtainen, mutta siihen liittyy aina muita ihmisiä kun elämät kietoutuvat yhteen. Kukaan täällä ei kuitenkaan elä kohtaamatta koskaan muita. Eräs viisas ihminen sanoi kerran, että jokainen kohtaaminen opettaa jotain. Uskon siihen täysin. Aina emme tiedä asioiden merkitystä juuri sillä hetkellä, mutta ajan kuluttua eteenpäin, ymmärrämme ihmisiä ja tapahtumia paremmin.

Näillä ajatuksilla tätä viikonloppua eteenpäin :)


tiistai 8. marraskuuta 2016

Vanhempiaan ei voi valita

Yleensä kirjoitan paljon positiivisempia asioita ja mietteitä. Joskus sitä tulee kuitenkin mentyä mietteineen aika syvissä vesissä. Tulee joku tilanne tai muutoin vain hormonipöllyt, jotka pudottavat lujaa. Kai niistäkin on oikeus kirjoittaa ja ehkä ne osuvat myös jollekin toiselle. Ehkä niistä on apua. Jostain syystä ajatukset syntyvät ja kirjaimet asettuvat paikoilleen. Siispä rehellisesti...

Kuka minä olen päättämään, että meidän perheeseen lapset ovat tervetulleita?

Kuka istuttaa päähän ajatukset siitä, että voisin olla hyvä äiti lapsille?

Kuka sen määrittää, että voisin tarjota lapsille turvallisen lapsuuden?

Miksi kuvittelen, että lapset haluaisivat elää minun lapsinani?

Kipeää tekeviä kysymyksiä äidille, jolla on reilu kaksivuotias tytär ja toinen lapsi tulossa päivänä minä hyvänsä.

Jokainen meistä kantaa mukanaan omassa elämässään toimintamalleja niin hyvässä kuin pahassa. Toisilla toimintamallit ovat huonompia kuin toisilla. Toiset toivovat siirtävänsä eteenpäin hyvät asiat kokemastaan kasvatuksesta, kun taas toiset pelkäävät siirtävänsä eteenpäin kaiken huonon.

Elämä tekee joskus kipeää. Tekee kipeää katsoa taas kerran peiliin ja todeta se, ettei pysty siihen mihin haluaisi. Tekee kipeää pudota niin kurjiin fiiliksiin, että kokee lapsilla olevan oikeuden parempaan tai ehkä vain elämään lehmänhermoisen isänsä kanssa. Tuntuu, ettei minun olisi pitänyt koskaan tähän ryhtyä.

Ennen kuin kukaan soittaa lastensuojelua, niin ei hätää - sen enempää olemassa oleva kuin syntymätön lapsikaan eivät ole vaarassa. On vain asioita, joissa haluaisi pystyä toimimaan toisin. Ihailen tyyneyttä ja sisäistä rauhaa, jonka jotkut ihmiset omaavat. Ihailen kykyä pitää omat tunteet ja kokemukset erillään, johdonmukaisuutta ja lempeyttä. Ihailen sitä sisäistä valoa, joka jostain ihmisistä loistaa.

Voin vain sydämestäni toivoa, että osaan pyytää lapsiltani anteeksi ja he voivat antaa anteeksi äitinsä virheellisyyden. He eivät ole voineet valita. Itsekkäästi olen heidät tähän maailmaan halunnut. Itsekkäästi, vaikka tiedän kuinka puutteellinen olen.

Moni äiti käy varmasti läpi riittämättömyyden tunteita. Siinä ei ole mitään uutta. Jokaisen tunteet ovat silti henkilökohtaisia eikä kukaan tiedä miltä toisesta tuntuu. Omat kipuilunsa vanhemmaksi kasvamisessa on jokaisen käytävä läpi ja ristinsä kannettava. Se, että toinen väittää tietävänsä miltä joku hetki tuntuu, ei pidä paikkaansa. Jokaisen kokemusmaailma on henkilökohtainen.


Täydestä sydämestäni silti rakastan. Rakastan niin paljon, että antaisin kaikkeni. Kukaan meistä ei tiedä kaukanko matkamme täällä kestää. On elettävä täysillä, pyrittävä parempaan ja yritettävä olla ehjempi ihminen.

"Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
-sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitis yli."

Aale Tynni