lauantai 12. marraskuuta 2016

Elämän pituinen matka

Edellistä postausta en kirjoittanut mitenkään iloisessa mielentilassa kuten varmasti esille tuli. Koen kuitenkin erilaiset romahdukset jollain tapaa eheyttävinä. Minulle ne ovat eheyttäviä silloin kun en jää niihin liiaksi jumiin. Ne voivat olla rankkoja ja hyvin totaalisia, mutta ne vievät eteenpäin. Ikäänkuin näyttävät suuntaa. Ne kertovat muutoksen tarpeesta ja osoittavat epäkohtia omasta toiminnastani. Ne täytyy kohdata silmästä silmään, miettiä mikä niissä oli aitoa ja mikä ihmisen itsesäälin tai muun aiheuttamaa. Sitten täytyy ottaa niskalenkki siitä aidosta muutoksen tarpeesta. No.. Tokikaan muutos ei tapahdu niin helposti sormia napsauttamalla, mutta ennenkin olen sanonut, että mielestäni muutoksessa olennaisinta on tiedostaa tarve muutokseen.

On tilanteita, joissa sitä haluaisi vain pyytää anteeksi ja perustella oman käytöksensä historiallaan. Vaan eihän se niin mene. Anteeksipyynnöt eivät oikeuta toimintaa. Anteeksipyyntö on osa katumusta ja minun mielestäni sen pitäisi osoittaa tahtoa toimia toisin. Katseen pitäisi aina olla tulevassa, siinä ajatuksessa, ettei samoja asioita tarvitsisi pyytää toistuvasti anteeksi. Se on fakta, että aina tulee uusia asioita, joissa virheitä tekee ja anteeksi pyytämisen taito on ihmiselle kultaakin kalliimpi.

Sen lisäksi, että on osattava pyytää anteeksi, on myöskin osattava antaa anteeksi. On osattava antaa anteeksi niin itselleen kuin muille. Katkeruuden taakka on raskas kantaa. Joskus elämässämme kohtaamme tilanteita, joissa anteeksi antaminen tuntuu mahdottomalta. Viha ei kuitenkaan vie mihinkään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on asioita, jotka ihminen pystyy antamaan anteeksi, mutta ne ovat tehneet niin kipeää, etteivät ne unohdu. Luottamuksen rikkoutuminen on yksi tällaisista tilanteista. En ole ihan varma onko luottamusta aina mahdollista rakentaa takaisin... Luulen, että ei. Joskus käy niin, että elämä opettaa ihmiset taas luottamaan toisiinsa. Se vaatii kuitenkin muutosta kaikilta osapuolilta. Se vaatii avoimuutta ja rehellisyyttä onnistuakseen. Toisinaan asiat ovat pysyvästi rikki. Luulisin. Se ei ole tietoinen päätös vaan tunne, joka on ihmisessä.

Tämä elämä on matka, jossa ei koskaan tule valmiiksi. Se ottaa, antaa ja opettaa. Elämä antaa mahdollisuuden muutokseen, mahdollisuus täytyy osata hyödyntää. Joskus tuntuu surulliselta, että kaikki eivät näe mahdollisuutta heidän edessään vaan vuodesta toiseen toimivat samalla tavalla. Jokaisen matka on henkilökohtainen, mutta siihen liittyy aina muita ihmisiä kun elämät kietoutuvat yhteen. Kukaan täällä ei kuitenkaan elä kohtaamatta koskaan muita. Eräs viisas ihminen sanoi kerran, että jokainen kohtaaminen opettaa jotain. Uskon siihen täysin. Aina emme tiedä asioiden merkitystä juuri sillä hetkellä, mutta ajan kuluttua eteenpäin, ymmärrämme ihmisiä ja tapahtumia paremmin.

Näillä ajatuksilla tätä viikonloppua eteenpäin :)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti