tiistai 8. marraskuuta 2016

Vanhempiaan ei voi valita

Yleensä kirjoitan paljon positiivisempia asioita ja mietteitä. Joskus sitä tulee kuitenkin mentyä mietteineen aika syvissä vesissä. Tulee joku tilanne tai muutoin vain hormonipöllyt, jotka pudottavat lujaa. Kai niistäkin on oikeus kirjoittaa ja ehkä ne osuvat myös jollekin toiselle. Ehkä niistä on apua. Jostain syystä ajatukset syntyvät ja kirjaimet asettuvat paikoilleen. Siispä rehellisesti...

Kuka minä olen päättämään, että meidän perheeseen lapset ovat tervetulleita?

Kuka istuttaa päähän ajatukset siitä, että voisin olla hyvä äiti lapsille?

Kuka sen määrittää, että voisin tarjota lapsille turvallisen lapsuuden?

Miksi kuvittelen, että lapset haluaisivat elää minun lapsinani?

Kipeää tekeviä kysymyksiä äidille, jolla on reilu kaksivuotias tytär ja toinen lapsi tulossa päivänä minä hyvänsä.

Jokainen meistä kantaa mukanaan omassa elämässään toimintamalleja niin hyvässä kuin pahassa. Toisilla toimintamallit ovat huonompia kuin toisilla. Toiset toivovat siirtävänsä eteenpäin hyvät asiat kokemastaan kasvatuksesta, kun taas toiset pelkäävät siirtävänsä eteenpäin kaiken huonon.

Elämä tekee joskus kipeää. Tekee kipeää katsoa taas kerran peiliin ja todeta se, ettei pysty siihen mihin haluaisi. Tekee kipeää pudota niin kurjiin fiiliksiin, että kokee lapsilla olevan oikeuden parempaan tai ehkä vain elämään lehmänhermoisen isänsä kanssa. Tuntuu, ettei minun olisi pitänyt koskaan tähän ryhtyä.

Ennen kuin kukaan soittaa lastensuojelua, niin ei hätää - sen enempää olemassa oleva kuin syntymätön lapsikaan eivät ole vaarassa. On vain asioita, joissa haluaisi pystyä toimimaan toisin. Ihailen tyyneyttä ja sisäistä rauhaa, jonka jotkut ihmiset omaavat. Ihailen kykyä pitää omat tunteet ja kokemukset erillään, johdonmukaisuutta ja lempeyttä. Ihailen sitä sisäistä valoa, joka jostain ihmisistä loistaa.

Voin vain sydämestäni toivoa, että osaan pyytää lapsiltani anteeksi ja he voivat antaa anteeksi äitinsä virheellisyyden. He eivät ole voineet valita. Itsekkäästi olen heidät tähän maailmaan halunnut. Itsekkäästi, vaikka tiedän kuinka puutteellinen olen.

Moni äiti käy varmasti läpi riittämättömyyden tunteita. Siinä ei ole mitään uutta. Jokaisen tunteet ovat silti henkilökohtaisia eikä kukaan tiedä miltä toisesta tuntuu. Omat kipuilunsa vanhemmaksi kasvamisessa on jokaisen käytävä läpi ja ristinsä kannettava. Se, että toinen väittää tietävänsä miltä joku hetki tuntuu, ei pidä paikkaansa. Jokaisen kokemusmaailma on henkilökohtainen.


Täydestä sydämestäni silti rakastan. Rakastan niin paljon, että antaisin kaikkeni. Kukaan meistä ei tiedä kaukanko matkamme täällä kestää. On elettävä täysillä, pyrittävä parempaan ja yritettävä olla ehjempi ihminen.

"Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa.
Siroja, kirkkaita kulmiasi
tukkaasi silkinruskeaa.
Nenääsi pientä ja lystikästä
-sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani, pieni,
löysin kirkkaan selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Olen vain suojeleva syli.
Kasva kauas äitis yli."

Aale Tynni

2 kommenttia:

  1. Kipeitä asioita ja kipeitä pohdintoja. Hieman eri aihepiirissä mutta hyvin samanlaisissa pohdinnoissa jo vuoden verran *ryvenneenä* alan pikkuhiljaa ymmärtää tämänkin tarkoituksen ja opetuksen - Ole armollinen itsellesi. Vasta sitten voi maksaa velkaansa elämälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pienin askelin eteenpäin. Joskus romahdetaan ja noustaan entistä vahvempina ja toivottavasti myös viisaampina :)

      Poista