lauantai 28. tammikuuta 2017

Kenen vastuulla?

Tämä viikko on ollut ihan mahtava ja pitänyt sisällään paljon kivoja aktiviteetteja yhdessä lasten kanssa, mutta myös sopivasti omaa aikaa. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen kävin saunaa kauempana pikkuneidistä. Torstaina laitoin elämän risaiseksi ja kävin kaupassa (meiltä on kauppaan 20 min ajomatka suuntaansa) ja perjantaina minulla oli hieroja. Huh hei hurja elämä ;)

Maanantainen makkaranpaistoreissu ei kuitenkana mennyt ihan kuin strömsössä. Olen prosessoinut omaa ärtymystäni kerran jos toisenkin ja myös miettinyt miksi tilanne herätti niin kovan prosessin. Mihin kohtaan se minussa osui? Ehkä suojeluviettiin.

Kohteeksi oli valittu yleinen tulipaikka, jonne ajomatkaa meiltä tuli n. 40 min suuntaansa. Matkalla käytiin makkaraostoksilla ja kohta 2,5 vuotias pikkuneiti odotti reissua kovasti, emmehän koskaan ennen ole käyneet makkaraa paistamassa ulkosalla. Toki reissun kohokohta oli myös muu eväiden syönti ulkona. Parkkipaikalla autosta purettiin 2,5 vuotias neiti, vaunut, 2kk neiti ja eväskamppeet. Onneksi koirat oli jääneet tällä kertaa kotiin. Parkkipaikalta jo näin/kuulin, että liikenteessä oli myös ainakin yksi kehitysvammainen hoitajineen. Totesin kuitenkin miehen siskolle, joka oli kaverina, että hyvä on suvaitsevaisuutta oppia vaikka erilaisuus voi ihmetyttää. Kävelimme tulipaikalle ja tilanne olikin hieman erilainen. Kyseessä oli erittäin vaativa asiakasryhmä. Meiltä kysyttiin olemmeko tulossa tulille? "Joo. Onks huono?" "No me kyllä pelätään pienten puolesta. Että omalla vastuulla." Minä: "Ymmärrän." Ympäri ja takaisin autoa kohti yrittäen selittää 2,5 vuotiaalle miksi emme voineetkaan jäädä syömään eväitä kun tulikin niin kivasti jo loimotteli. 1,5 kilometrin päässä olisi ollut toinen tulipaikka, mutta kävelymatka sinne olisi ollut liikaa. Armoton miettiminen ja muutama puhelu minne nyt menisimme, jotta pettymys ei ole niin suuri. Puolen tunnin ajo ja Messilän laskettelukeskuksen tulipaikka 10 minuutin päässä kotoa pelasti meidän reissun. Pikkuneiti oli kovin onnessaan.

Oma prosessi jäi päälle.

"Ymmärrän." Mitä siis ymmärsin? Ymmärsin tilanteen oman ammattini näkökulmasta. Siitä, että joskus on hankalia asiakkaita ja hankalia tilanteita. Ymmärrän senkin, että joskus on päästävä laitoksen ulkopuolelle. Mutta...

Eihän kertakaikkisesti voi olla niin, että muut väistävät julkiselta tulipaikalta. Myöskään vastuu ei ole ns. oma, vaan vastuu asiakkaiden käytöksestä on hoitajilla. Nämä asiakkaat olivat sen verran haastavia, että en olisi jäänyt paikalle edes ilman lapsia. Hoitajien vastuulla on arvioida pystyvätkö he hallitsemaan asiakkaiden käytöksen yleisellä paikalla vai onko heidän parempi paistaa makkarat jossain missä sivulliset eivät ole vaarassa.

Olin hämmentynyt eikä pienessä mielessäkään käynyt laittaa hanttiin. Ainoana ajatuksena oli lähinnä saada lapset reippaasti takaisin autoon. Sen verran tilanteen lukutaitoa nimittäin löytyi, että riski lapsia kohtaan oli ihan todellinen. Ei kiva tunne, ei lainkaan.

Iso hatunnosto kuitenkin hoitajille, jotka työskentelevät näin vaativien asiakkaiden kanssa ja kantavat vastuuta heidän hyvinvoinnistaan. Omat paperitkin kyseiseen työhön riittäisivät, mutta muutoin minusta ei olisi kehitysvammapuolelle. Arvostan suuresti kentän työntekijöitä. Kaikki kehitysvammaiset eivät ole pääasiassa iloisesti hymyileviä downeja.

Kyllä me vielä uudelleen kyseiselle tulipaikalle yritetään. Todetaan kai, että better luck next time!

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Arvosta elämää

Kiitos teille, jotka olette jaksaneet roikkua mukana vuoden 2016 vaikka päivitystahti on ollut jokseenkin verkkainen. En voi luvata, että pystyisin parempaan tänä vuonna, mutta voin luvata jatkavani kirjoittamista. 

Aina joskus elämässä kuulee tapahtuneista tragedioista. Uutisviestimet työntävät päivittäin tuuttiin tapahtumia meiltä ja maailmalta. Iltalehteä tulee netistä selailtua ja harvemmin etusivu täyttyy positiivisista asioista. Kyllä kaiku on enemmän negatiivinen. Säännöllisen epäsäännöllisesti korviin kantautuu myös ikäviä uutisia tuttujen, tutun tuttujen ja tutun tutun tuttujen elämistä. Osa on vain juttuja, mutta osan luotettavuusarvo on hyvinkin suuri. Toiset uutiset pysäyttävät enemmän kuin toiset.

Haluan muistuttaa siitä kuinka tärkeää on arvostaa elämää. Jos oma elämä ei ole hyvää, kannattaa miettiä millä sitä saisi paremmaksi. Niin kauan kuin elämää on jäljellä, sitä voi parantaa. Elämä on tässä ja nyt. Unelmat kantavat eteenpäin, mutta mielestäni elämää ei voi elää vain unelmoimalla. Olen itse melkoinen "sitkun" tyyppi, mutta hetki kerrallaan olen oppinut arvostamaan tätä hetkeä. En osaa sitä vielä täysin, mutta askel askeleelta kuitenkin paremmin.

Olen miettinyt sitä, kuinka toiset meistä kulkevat tällä pallolla onnellisina ja toiset kulkevat samoja teitä kantaen mukanaan suuria suruja. Olen miettinyt sitä miten minun lapseni nukkuvat sängyssä vanhempien suomassa turvassa, kun taas toiset ovat sodan jaloissa vailla turvallista aikuista. Olen miettinyt sitä miten jotkut vanhemmat joutuvat konkreettisesti kokemaan sen, että "lapset ovat vain lainaa" ja toiset saavat pitää omansa kunnes itse kuolevat. Puolisoita menehtyy. Pienten lasten vanhempia menehtyy. Ystäviä menehtyy. Tämä maailma ei totta vie ole reilu paikka. Miksi näin negatiivisissa tunnelmissa? Siksi, että muistaisin olla kiitollinen.




Ja isännän tuomat tulppaanit ;)

Kunpa vuosi 2017 toisi tullessaan jokaiselle jotain hyvää. Jotain mille on tarve. Jotain mitä toivoo. Jotain mikä tekee nykyisyydestä nauttimisen arvoista.